Tatu Piispanen

The Legend of Zu (Zu Warriors, 2001)

Ohjaaja:

• Tsui Hark

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tsui Hark

Tsui Harkilla on ollut tapana edustaa aitoa Hongkong-henkeä lypsämällä hittituotteensa kuiviin tasaisesti aina uusimman järjestysnumeron mukaan edeltäjistään paskentavilla jatko-osilla ja uudelleenlämmittelyillä. A Better Tomorrow ‑sarja piti töpeksiä trilogiaksi munattomalla kolmosella (1989), Once Upon a Time in China ‑saagasta puristettiin viimeisimmätkin mielenkiinnon pisarat venyttämällä se älyttömyyksiin (kuusi Harkin tuottamaa ja/tai ohjaamaa elokuvaa) ja ehkä noloimpana vetona vuoden 1983 fantasiasensaatio Zu: Warriors from the Magic Mountain päivitettiin 2000‑luvulle oksettavaksi tietokonetehostemasturbaatioksi The Legend of Zu.

Juonentapaisessa joukko kuolemattomia taikasotureita yrittää päihittää pahan demonihenki Insomnian, joka ei koskaan nuku. Kaikki asustavat Zu‑vuorella mietiskelemässä ja harjoittelemassa erilaisten asioiden ampumista käsistään. Insomnia piilottelee verenpunaisena sykkivässä Blood Cave –luolassa ja muillakin on täysurpot nimet: Ekin Cheng on taivaalla lentelevä päähenkilö King Sky, Cecilia Cheung on arvoituksellinen Enigma ja Louis Koo on Red, joka kääntyy pahojen puolelle ja muuttuu väriltään punaiseksi. Mitä mielikuvituksen juhlaa!

Fiilis on tylsästi sanottuna kuin katselisi jonkun vuosituhannen vaihteessa valmistuneen tusinakonsolipelin välianimaatioita miltei kaksi tuntia putkeen. The Legend of Zu on niitä elokuvia, joista huomaa ajattelevansa "luojan kiitos, että tämä on jo varmasti vähintään puolivälissä" – kun tuskaa on oikeasti kestänyt vasta noin kaksikymmentä minuuttia. Itse tarvitsin neljä yritystä ennen kuin sain elokuvan päätökseen, ja joka kerralla olin vaikeuksissa muistaa mihin kohtaan tasapaksua efektiryöpytystä olin viimeksi jäänyt.

Ei tosin paljoa haittaisi, vaikka The Legend of Zua katselisi pätkissä satunnaisessa järjestyksessä. Tarina hyvän ja pahan taistelusta onnistutaan jatkuvalla lentävän-miehen-käsistä-sinkoaa-erivärisiä-energiavirtauksia-kunnes-taivaat-räjähtävät ‑sähläämisellä ja keinotekoisella paisuttelulla puurouttamaan niin kököille, että simppeliä juonta seuratakseen joutuu tosissaan pinnistelemään. Ajatuksettoman kepeä visuaalinen tehostetulitus käy hellittämättömyydessään hemmetin raskaaksi jo alkuvartin jälkeen.

Päähenkilöt ovat yhtä sieluttomia kuin heidän ruumiinosistaan sinkoilevat säteet. Missään ei olisi hävitty jos ihmishahmotkin olisivat kasvoja myöten tietokoneanimoituja. Edes Mestari Valkohapsen rooliin palaava (vai oliko tämä eri hahmo...?) Sammo Hung ei jaksa innostaa kahvattoman vessaharjan käyttökokeilun vertaa. Ja elokuvan pahis on joku helvetin mustekalanaamarinen örkki, joka ohjaa pääkallon muodossa lentävää röykkiötä pienempiä pääkalloja – toki erittäin huonona tietokoneanimaationa toteutettuna. Yuen Woo‑ping toimintakoreografina ei ole ollut kovinkaan luotettava tae matsien laadukkuudesta sitten 80‑luvun, mutta The Legend of Zussa hän on tuskin saanut krediittiään missään muussa kuin puffausmielessä: yhteenotot ovat käytännössä kollaaseja erimuotoisista cgi‑räjähdyksistä painimassa keskenään.

Jos The Legend of Zusta pitää jotain hyvää etsiä, niin myönnettäköön että muutamat yksittäiset kuvat Zu‑vuoristosta näyttävät varsin näteiltä. Tsui Hark on vaan aivan toivottoman pihalla visionsa kanssa eikä millään tavalla koherenttia fantasiamaailmaa pääse syntymään edes ohikiitäväksi hetkeksi. Yritykset kasvattaa touhu myyttisiin mittasuhteisiin ovat onttoudessaan täysin irtonaisia: treenataan tuhat vuotta koska se on vitun pitkä aika ja ikuiset jumalolennot ovat niin ikuisia ettei se edes tunnu heistä pitkältä ajalta! Voi persreikä. Elokuvan katsominen ei ole pelkästään epämiellyttävää, se aiheuttaa vakavia pahoinvointioireita. Perkele että olenkin huonolla tuulella.