Ilja Rautsi

Shark in Venice (2008)

Ohjaaja:

• Danny Lerner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Danny Lerner

Raja hyvän ja huonon high concept ‑idean välillä on toisinaan vaikea paikallistaa. Etenkin kun niin paljon riippuu toteutuksesta ja sen pöyristyttävyydestä. Idean pitäisi olla tarpeeksi simppeli mahtuakseen yhteen lauseeseen, mutta sisältää tarpeeksi kusta ja etikkaa kestääkseen läpi täyspitkän elokuvan. Hyvä esimerkki on höyrähtänyt Crank (2006), jossa Jason Stathamin on pidettävä adrenaliinitasonsa korkeana pysyäkseen hengissä – Crank on siis Speed (1994), mutta bussin sijaan ihmiskeholla. Ohjaajakirjoittajaduo pumppaa konseptista kaiken kuviteltavissa olevan irti. Statham juoksee, ampuu, kaahaa, sekakäyttää ja nai keskellä katua. Idea on niin hyvä, että leffa sai jo jatkoa käytännössä täsmälleen samalla kehyksellä.

Mikäli joku vielä pähkäilee, Shark in Venice sukeltaa hyvän ja huonon idean rajan alla, syvällä pohjamudissa. Nimestä voidaan ehkä syyttää Snakes on a Planea (2006), jääden samalla ihmettelemään, miksei kukaan ole vielä toteuttanut Polar Bears on a Submarinea. Shark on ö‑luokan halpistuotantoa 2000‑luvun Seagal- ja Van Damme ‑tapauksia (In Hell, Out for a Kill) rahoittaneelta Danny Lerneriltä, joten odotukset ovat samaa luokkaa kuin päätähti Stephen Baldwinin uranäkymät.

Silti Shark in Venice kompastuu jo lähtökohtaisesti helpoimpaan tyhmän elokuvan perisyntiin: se ei tajua ideansa vetovoimaa. Venetsiassa on toki haikaloja, ja välillä ne loikkivatkin tietokoneavusteisesti vedestä naukkailemaan turisteja jalkakäytäviltä. Voisi silti toivoa eväkkäiden liittyvän jotenkin keskeisesti juoneen. Sen sijaan saadaan ankeaa asetoimintaa ja rytmitöntä rynnimistä huppumiesten jahdatessa Baldwinia halki Venetsian. Valaisu näyttää köyhältä pornosetiltä ja näyttelijät tuntuvat vain odottavan vaatteiden riisumista sielua satuttavan dialogin sijaan.

Myös lupaavasti nimetyt Shark Zone (2003) ja Raging Sharks (2005) ohjannut Lerner leikkaa aina välillä satunnaisiin kohtiin kuvia haista (mikä ihmeen arkistomateriaali?) lipumassa uhkaavasti halki kirkkaamman veden kuin kukaan muu elokuvassa. Kamera myös syöksyy vedenpinnan yllä kaupungin kanaalien läpi evildeadmaisesti, mutta ikävä kyllä muita vihjeitä lentävistä haista ei tarjoilla.

Juoneen on sotkettu gangstereita, davincikoodimaista historian siipien havinaa sekä Baldwinin seagalmaisesti esittämä meritutkija, jota toistuvasti kutsutaan älykkääksi järjenvastaisista toimistaan huolimatta. Lopussa leikataan ristiin neljää eri tapahtumaa niin, että ne näyttävät Godfrey Hon ninjakoosteiden kaltaiselta eri elokuvien luovalta yhdistelmältä.

Hauskaa tulee satunnaisesti haiden veritekojen ohella. Tiedotusvälineet raportoivat mystisesti kadonneista ihmisistä, vaikka karhun lailla murisevat hait napsivat turisteja keskellä kirkasta päivää vilkkaassa vesiliikenteessä. Baldwin julistaa karttaan merkattuja lukuja tarkkailemalla, että ne saattavat olla koordinaatteja. Isonenäinen italopahis paljastaa lopussa päästäneensä hait Venetsiaan riehumaan, ettei kukaan sukeltaisi etsimään hänen halajamaansa Medicien aarretta – vaikka tämä alussa hämmästeli mitä tapahtuu haiden ahmiessa hänen apureitaan.

Kokonaisuus kelluu kuitenkin yhtä kuolleena aalloilla kuin loppukuvassa nähtävä irtonainen hainevä. Shark in Venice on rehellistä sontaa, mutta vain satunnaisesti viihdyttävää ja potentiaaliaan tajuamatonta sellaista. Paljon riippuu siitä, minkä määrän huumoria itse kukin kykenee Baldwinin pöhöttyneestä puunaamasta irti kiskomaan.