Matti Erholtz

Maanagara Kaaval (1991)

Ohjaaja:

• Thiyagaraja M.

elokuva arvostelu

Ohjaus: Thiyagaraja M.

Yksi maailman rakastettavimpia toimintasankareita on Intian tamilinkielisessä elokuvateollisuudessa vaikuttava Vijayakanth (s.1952), lempinimeltään "Captain" vuoden 1991 menestyselokuvan Captain Prabhakaranin mukaan. 2000‑luvulla mies on näyttelemisen ohella alkanut harrastamaan politiikkaa, perustanut oman puolueen ja valittu kansanedustajaksi, mutta ehtii näiltä kiireiltään vielä filmaamaankin. Viime vuonna tuli ensi-iltaan Kapteenin 150:s elokuva, hyvän vastaanoton saanut poliisitrilleri Arasangam (2008). Samaa lajityyppiä edustaa myös 90‑luvun klassikko Managara Kaval ("City Police").

Vijayakanth näyttelee poliisietsivä Subashia, jonka dirtyharrymäiset otteet ovat tehneet hänestä Madrasin alamaailman kauhun. Pidätettyään kansainvälisen terroristin Robinin Subash saa esimieheltään käskyn viedä tämä Delhiin paikallisen poliisin kuulusteltavaksi, mutta tekee perille saavuttuaan sen emämunauksen että luovuttaa lentokentällä Robinin valepoliiseille. Sovittaakseen töppäyksensä virastaan pidätetty Subash jää siviilinä tutkimaan tapausta ja pääsee Intian pääministerin henkeä uhkaavan salajuonen jäljille.

Eräällä intialaisella foorumilla kyseltiin mitä asioita ihmiset erityisesti arvostavat Vijayakanthissa ja ylivoimaisesti eniten ääniä sai kohta "charity/politics/good citizen". Vijayakanth tiedetään paljon hyväntekeväisyyttä harrastavaksi mieheksi ja hän antaa mielellään itsestään ehdottoman nuhteettoman esimerkkikansalaisen kuvan myös valkokankaalla. Varsinkin myöhemmissä elokuvissa itseglorifiointi on välillä mennyt liiallisuuksiin, mutta Managara Kavalissa Vijayakanthin hyveellisyys ilmenee vielä sympaattisilla tavoilla, kuten niin että hän puolustaa rakkausavioliittoja järjestettyjen avioliittojen sijasta, eikä suostu tappelemaan moskeijassa koska se on "muslimiveljien pyhä paikka". Tosin hyvän ihmisen toimenkuvaan kuuluu näköjään myös puolustuskyvyttömän vangin pahoinpitely sellissä, mutta tämähän on valitettavasti normaalia menoa intialaisissa poliisielokuvissa.

Kapteeni on kiltti kilteille mutta koville hän on kova. Hyväntekeväisyyden ohella Vijayakanth on kuuluisa toimintakohtauksistaan, jotka 2000‑luvun puolella alkoivat muuttua aina vaan räikeämmän epärealistisiksi. Pahamaineinen on mm. elokuvan Raajjiyamin (2002) loppu, jossa Kapteeni muuttuu kirjaimellisesti ihmistornadoksi pyörien ilmassa kuin hyrrä kaiken järjen ja painovoiman vastaisesti. Managara Kavalissa ei vielä näihin äärimmäisyyksiin mennä vaan matsit pysyvät noin suurin piirtein uskottavuuden rajoissa. Vaikkei sitä Vijayakanthin fyysisestä olemuksesta heti uskoisi liikkuu hän tappelukohtauksissa huomattavan ketterästi, erityisesti jalkatyöskentelyn ollessa sähäkkää. Kapteenin erikoisuus on hevosenpotkua muistuttava tuima jalanliike taaksepäin, joka saa aina pahaa jälkeä aikaan vastustajien keskuudessa. Managara Kavalin parhaassa kohtauksessa Subash saa vastaansa kolme bodattua potkunyrkkeilijää ja lätty lätisee puolin ja toisin nautittavasti. Vijayakanth ei ole tanssimiehiä mutta tekee musiikkikohtauksissa urheasti parhaansa, tanakan viiksimiehen siron liikehdinnän nostaessa myötätuntoisen hymyn katsojan huulille.

Vijayakanthin magneettisen persoonan lisäksi Managara Kaval viihdyttää ihan pätevästi rakennetulla trillerijuonellaan, jonka avulla voi perehtyä maailman väkirikkaimman demokratian puoluepoliittisiin kuvioihin. 90‑luvun alussa tamilielokuva ei ollut vielä saavuttanut sitä korkeaa teknistä tasoa joka sillä on tänä päivänä, ja verrattuna Kollywoodin nykysaavutuksiin Managara Kaval näyttää vähän nuhruiselta. Positiivisena aspektina on tietysti kaikenlaisen digitaalisen pelleilyn poissaolo. Ei Managara Kaval silti mitään kohtuuttoman kömpelöä työtä ole, esim. jakso jossa pikkutyttö putoaa pilvenpiirtäjän katolta on vakuuttavasti toteutettu perinteisin efektein. Huonon muodin ihailijoillekin riittää elokuvassa ihmeteltävää. Kapteenin asu vaihtuu tiuhaan ja fashion statementit ovat välillä aikamoisia.