Jari Mustonen

L'immoralità (1978)

Ohjaaja:

• Massimo Pirri

elokuva arvostelu

Ohjaus: Massimo Pirri

70‑luvun lopulla italialainen genre-elokuva oli saavuttanut lähes täydellisen vapauden elokuvien sisällön suhteen, mikä mahdollisti vaikeidenkin sosiaalisten teemojen hyväksikäytön. Massimo Pirrin draamapohjainen rikoselokuva L'immoralità on oiva esimerkki tästä. Se kertoo tarinan yksinäisestä 11‑vuotiaasta Simonasta, joka asuu suuressa kartanossa jaloistaan halvaantuneen isänsä ja tämän kuolemaa odottavan äidin kanssa. Eräänä päivänä Simone löytää suon läheltä vakavasti haavoittuneen Federicon. Hän tarjoaa miehelle suojapaikan omassa syrjäisessä leikkipaikassaan, jossa kukaan muu ei juuri koskaan käy. Se mitä hän ei kuitenkaan vielä tiedä on, että mies on poliisin etsimä pedofiili, joka on juuri kuristanut hänen ikäisensä lapsen.

Aihepiiriltään L'immoralità näyttäisi jatkavan 70‑luvun italialaisissa rikoselokuvissa nähtyjä lastenmurhien sarjaa Lucio Fulcin ja Aldo Ladon töiden vanavedessä. Pirri vie kuitenkin tarinansa alun kuvien jälkeen nopeasti omille uomilleen, mikä tekee elokuvasta outolinnun, sillä se ponnistaa kohti taivaita genre-elokuvan syövereistä, mutta rakentaakin seesteisen draaman, joka ei oikein ala mistään ja päättyy tyhjyyteen. On kuin Pirri haluaisi vangita gialloista ja poliziescoista tutun murhasarjan sijaan nykyisyyteen sijoittuvan kuoleman hetken, syventämättä sen enempää tapahtumien syitä tai seuraamuksia. Esimerkiksi Federicon hän esittelee muutoin suhteellisen normaalina, mutta surumielisenä nuorena miehenä, joka kantaa sydämessään katsojille mysteeriksi jäävää kaipuuta. Simonan äiti, Vera, on jo niin ikään tehnyt elämässään kaikki valintansa.

Varsinainen draama syntyy lopulta Federicon, Simonan ja tämän äidin välille, kun Simona huomaa jäävänsä sivuun aikuisten välisistä suhteista. Jos elokuvan sisältöä analysoi tarpeeksi, huomaa kuinka Pirri hieman pelottavasti kuvaa Federicon elokuvan muiden henkilöhahmojen hyväksikäytön uhriksi ja vihjaa tämän olevan syytön taipumuksiinsa, eli pedofiliaan, tai vähintään itse uskovansa niin. Pirri toistaa hitchcockilaista metodia ja luo Federicosta Norman Batesin kaltaisen kerronnallisen samastumisen kohteen. Pirrin kohdalla kyse on kuitenkin lähinnä ansasta, jonka hän laukaisee elokuvan puolivälin jälkeen kylpyhuoneessa turvallisen häivytyskuvan päätteeksi. Lopun truffautmaisessa metaforassa (Les quatre cents coups, 1959) tekojen herättämät kysymykset jäävät vailla vastauksia.

Muutamassa kohtauksessa Pirri näyttäisi lainaavan mielikuvia myös Victor Ericen ja Carlos Sauran kasvutarinoista, joista ilmeisimpänä Simonan halu surmata äitinsä ja tämän rakastaja ampumalla. Vertaus Sauraan on kuitenkin hivenen julma, sillä Pirri lähestyy aihettaan tarkoituksellisen moraalittomasti, jopa lisäten elokuvaansa muutaman tarpeettoman sleazyn otoksen. Hän ei myöskään käsittele tytön tarinaa loppuun, vaan jättää sen ikään kuin ilmaan leijumaan henkisesti sairaan miehen kertomuksen rinnalle, pohtimatta tytön traumatisoitumista. Jossain määrin elokuva muistuttaakin vuosikymmeniä myöhemmin valmistuneita Todd Solondzin teoksia (Happiness, 1998; Palindromes, 2004), jotka ovat kuin kompleksisia sukelluksia sairaan maailman kivuliaisiin pisteisiin ilman perinteistä retoriikkaa.

Loppupeleissä L'immoralità jättää ottamatta kantaa käsittelemäänsä aiheeseen. Analyysien sijaan se luottaa mieleenpainuvaan tunnelman, jossa tärkeän roolin saa Ennio Morriconen uran kauneimpiin lukeutuva ja kauttaaltaan melankolinen pianoteema. Myös näyttelijöiden puolelta löytyy runsaasti kokemusta, sillä keskeisissä rooleissa nähdään mm. juuri edellisenä vuonna valmistuneesta giallosta La ragazza dal pigiama giallo tutut Howard Ross ja Mel Ferrer sekä pitkän uran italialaisen elokuvan parissa tehnyt yli 40‑vuotias Lisa Gastoni, joille kaikille ohjaaja antoi runsaasti tilaa. Erityisen kipakoita ovat Gastonin ja hänen aviomiestään näyttelevän Ferrerin väliset kuolemaa käsittelevät dialogit. Kuolema onkin elokuvassa voimakkaasti läsnä; aina sen ensimmäisistä kuvista alkaen lopun ahdistusta kuvaavaan symboliikkaan saakka.