Ilja Rautsi

Kunsten at græde i kor (The Art of Crying, 2006)

Ohjaaja:

• Peter Schønau Fog

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Schønau Fog

Espoo Cinéssä oli tänä vuonna läjä uutta tanskalaista elokuvaa, joista yksikään ei noussut varsinaiseksi voittajaksi. Peter Schonau Fogin esikoispitkä The Art of Crying kuitenkin osoittaa, ettei maan maine omintakeisen ja uskaliaan laatuelokuvan pesänä ole hiipumassa. Tällä kertaa voi hämmästellä, mitä kaikkea lapsinäyttelijän voi laittaa tekemään.

Vuoteen 1971 sijoittuva elokuva kuvaa tavallisen perheen elämää pienessä kylässä 11‑vuotiaan Allanin (Jannik Lorenzen) näkökulmasta. Itsekeskeinen ja itseinhoinen isä (Jesper Asholt) pyörittää perhettä pikkurillinsä ympärillä vollottamalla tasaisin väliajoin itsemurha-aikeistaan etenkin öisin. Äiti (Hanne Hedelund) vetäytyy turvaan unilääkkeiden taakse ja isäänsä idolisoiva Allan tekee parhaansa, mutta lopulta isän saa rauhoittumaan ainoastaan 14‑vuotias Sanne-tytär (Julie Kolbech) ryömimällä saman peiton alle olohuoneen sohvalla ja "lohduttamalla" tätä.

Kieron asetelman kipeää tekevä voima piilee sen kaiken kattavassa umpibanaalissa normaaliudessa ja pikkutarkasti havainnoiduissa ihmisten tuhoavissa heikkouksissa. Vanhempien maailma ja lasten maailma ovat kaksi hyvin eri asiaa, eikä siskoaan lohdutustyöhön kannustava Allan tajua mitä tekee. Ja ikään kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, nostaa tarina panoksia.

Isä paljastuu nimittäin hyväksi hautajaispuhujaksi, oikeaksi kyynelten vuodattajaksi, joka tarjoaa kokoontuneelle surumassalle katarsiksen kertaheitolla. Koska Allan ihailee isää, pitää tietysti saada aikaan lisää hautajaisia. Ja niitähän saa vain jos ihmisiä kuolee...

Bo Hr. Jensenin käsikirjoitus Erling Jepsenin romaanista rakentuu osioihin, joissa keskitytään vuorotellen Allanin näkökulmasta yhteen perheen lähipiirin hahmoon ja samalla edistetään päätarinaa. Ratkaisu tuo hyvin ilmi eri piirteitä hahmojen luonteista ja pitää kokonaisuuden tuoreena.

Näyttelijät ja sävy jossain haudanvakavan draaman ja yltiömustan komedian rajoilla ovat kuitenkin The Art of Cryingin todellinen ase. Paksujen rillien takaa toljotteleva Lorenzen naulitsee pienen pojan hämmennyksen ja loputtoman itsevarmuuden ristiriidan. Asholtin isähahmo on säälittävimpiä säälinkerääjiä miesmuistiin. Huomiota kaipaava avuton tyranni on samaan aikaan hysteerisen hauska ja ahdistavan pelottava. Insestikohtaukset ovat toteavuudessaan pysäyttäviä juuri siksi, että kyse on ihan vaan tavallisesta perheestä, jonka elämä voi olla hauskaa, noloa, sujuvaa ja karmivaa yhtä aikaa. Harvinaisen vinksahtanut ja harvinaisen todellinen elokuva, jonka tekijöiden taito nousee materiaalin uskaliaisuuden tasolle.