Markus Sorsa

She Freak (1967)

Ohjaaja:

• Byron Mabe
• Donn Davison

elokuva arvostelu

Ohjaus: Byron Mabe, Donn Davison

Amerikkalainen eksploitaation moniosaaja David F. Friedman muistetaan parhaiten yhteistyöstään gorevelho Herschell Gordon Lewisin kanssa. Tiimityön helminä syntyi kolme legendaarista kauhuilua: Blood Feast (1963), Two Thousand Maniacs! (1964) ja Color Me Blood Red (1965). Friedmanin ura kesti ihan 60‑luvun alusta aina ihan 80‑luvun puolelle asti, ja siitäkin eteenpäin, kattaen kevyesti koko grindhouse-aikakauden. Lewis-goreilujen ohella Friedmanin tunnetuin tuotos on vuoden 1975 Ilsa, She‑Wolf of the SS. Suuri osa Friedmanin filmografiasta on kuitenkin enempi tissiosaston eksploitaatiota tyylin The Adult Version of Jekyll & Hide (1972) ja The Erotic Adventures of Zorro (1972).

Tuottamisen lisäksi Friedman käsikirjoitti ja ideoi monet elokuvistaan, niin myös vuoden 1967 She Freakin. Jade Cochran (nuoren Joni Mitchellin näköinen Claire Brennen) on duunissa pikkukylän tienvarren rasvaisessa dinerissa jossain Floridassa. Asiakkaat kuolaavat nättiä tarjoilijatarta, eikä limaisen pomonkaan aikeet kovin kätketyt ole. Jade on kuitenkin määrätietoinen pimu, joka ei halua äitinsä tapaan olla 42‑vuotiaana vanha synnytettyään juopolle yhdeksän lasta. Maailmaa on nähtävä. Eräänä päivänä tilaisuus sitten tarjoutuukin, kun kuppilan pihaan kurvaa kiertävän tivolin mainosmies. Ennen kuin kerkeää kissaa sanoa, Jade onkin jo tivolin palkkalistoilla ja etenemässä urallaan milloin mitäkin reittä pitkin. Ja eihän semmoinen peli voi hyvin päättyä, eihän?

She Freak on erikoinen tapaus. Siinä ei ole tissejä. Eikä gorea. Eikä oikein mitään muutakaan elitistejä perinteisesti kiinnostavaa. Eksploitaationa She Freak on todella kesy keskittyen lähinnä tivolin friikkishown antimiin. Joita niitäkään ei juuri näytetä. Joku nainen jossain vaiheessa kylvettää käärmettä. Ja on siellä stetsonpäinen kääppäri. Siinähän ne. Elokuvana She Freak on itse asiassa simppeli uranaisen kujanjuoksu synnin ja lankeemuksen tiellä. Tivoliympäristössä. Yhteydet Tod Browningin legendaariseen Freaksiin ovatkin ilmeiset. Jopa niin, että She Freakia on tavattu pitää edellä mainitun uudelleenfilmatisointina.

Elokuvassa synkroniäänellä kuvattua dialogimatskua on varmaan noin vajaa puolet. Loppu on (kustannussyistä) ääneti kuvattua teltanpystytystä, teltan purkamista, teltan pakkaamista ja karusellin hyörinää. Itse tarina kerrotaan pitäytyen täysin olennaisimmassa. Kreikkalaisen tragedian ekonomisuudella Friedman ja ohjaaja Byron Mabe maalaavat synkän vision oman intohimonsa ja kunnianhimonsa väliseen ristiriitaan kukistuvan pyrkyrin noususta ja tuhosta.

Palataanpa vielä hetkiseksi siihen teltanpystytykseen. Friedmanin kamera tarkastelee minuuttikaupalla aidon kiertävän tivolin mekaniikkaa. Eli noin puolet She Freakista on itse asiassa dokumenttia 60‑luvun Amerikan tivoliskenestä. Mistään arkistomateriaalista ei ole kyse, vaan ihan on paikan päällä käyty kuvaamassa kelakaupalla askareita. Jo siis pelkkänä ajankuvana She Freak on katsomisen arvoinen asiasta kiinnostuneille. Kokonaisuutenakin She Freakissa on kuitenkin jotain outoa magiaa, joka pitää katsojan otteessaan. Vaikka Jaden kasvutarina onkin "aika skemaattinen", etenee se mukavan vääjäämättömästi kohti kohtalokasta loppuaan. Missä ahneus saa palkkansa. Tietysti.