Jari Mustonen

La corrupción de Chris Miller (The Corruption of Chris Miller, 1973)

Ohjaaja:

• Juan Antonio Bardem

elokuva arvostelu

Ohjaus: Juan Antonio Bardem

Madridissa syntynyt Juan Antonio Bardem ohjasi ainoan kauhuelokuvansa espanjalaisen kauhun ensimmäisessä aallossa, aivan 70‑luvun murroksen jälkeen. Näinä villeinä vuosina, joina Francon diktatuuri läheni loppuaan ja öljykriisi vavisutteli maan taloutta, oli elokuva, ja tässä tapauksessa kauhu, omiaan hyödyntämään yleisön parissa syntynyttä epätietoisuutta, johon sekoittui sekä toivo että pelko tulevaisuudesta.

Bardemin gialloihin etäisesti viittaava La corrupción de Chris Miller alkaakin mielenkiintoisella viittauksella, jossa kaikkien sallittujen elokuvien isähahmo, Chaplin, teurastaa elättäjänsä. Bardem ei arkaile luodessaan intertekstuaalisia viittauksia jatkossakaan, sillä on selvää että, jotta jotakin uutta voi syntyä, on vanhan ensin kuoltava pois; ajatus, joka näkyy siirtymävaihettaan elävän kulttuurin joka sektorilla.

La corrupción de Chris Millerin tarinan päähenkilöinä nähdään traumaattisen muiston vainoama Chris Miller (Marisol) ja hänen äitipuolensa Ruth (Jean Seberg). Pelokas Chris ei voi sietää sateen ääntä, ja se saa hänet suunniltaan, tuoden muistoihin suihkussa tapahtuneen raiskauksen, kun taas Ruth janoaa kostoa tyttärensä korruptoineelle isälle. Kohtalo ei ole jatkossakaan armelias, sillä naisten välinen keskinäinen jännite saa uuden kohteen, kun kartanoon eksyy Barney Webster (Barry Stokes) – mies, joka asettuu heidän väliinsä. Maskuliinisuus, ja etenkin miehen paljas iho, muodostaa uhkakuvan, sillä Chrisin raiskaaja oli painonnostaja. Entä kun läheisellä maatilalla surmataan kokonainen perhe; syntyykö epäluulo oikeista lähtökohdista, ja purkautuuko se oikeaan henkilöön? Kolmeen väkivaltaiseen kliimaksiin nojaava Bardem luo erikoisen finaalijakson, joka jättää kysymykset auki ja paljastaa uuden suhteen.

Komean uran eurooppalaisessa elokuvassa luonut Jean Seberg sekä Marisol luovat Bardemin kerronnan selkärangan. Marisolin rooli raiskattuna Chris Millerinä soveltuu elokuvan prologin intertekstuaalisiin viittauksiin, laajentaen elokuvan kontekstia, sillä hänet muistetaan entisenä lapsitähtenä. Raiskaajaa puolestaan näyttelee espanjalaisten suosima fantasiaelokuvien atleetti, Mariano Vidal Molina. Kauhun saralla Bardemin visio ei kuitenkaan tarjoa mitään kovin mullistavaa, lähinnä myötäilee espanjalaisen kauhun kuvastoa, ja on siksi paljon velkaa genren läpimurtoa merkinneelle Narciso Ibáñez Serradorin La residencialle (1969). Veitsen iskut ovat jälleen lukuisia ja raivokkaita. Kaikkea väkivaltaa sävyttää outo mielihyvä. Elokuvan musiikista vastaa Serradorin elokuvasta tuttu Waldo de los Ríos – mies mielihyvän takana. Tietenkin Seberg ja Marisol veitset kädessään on jo sinällään näkemisen arvoinen konsepti.

Vaikkakin elokuva jäi Bardemin ainoaksi omaksi ohjaukseksi kauhun saralla, osallistui hän samana vuonna traagisesti kesken kuvauksia kuolleen Claudio Guerínin surrealistiseen La campana del infiernoon (The Bell of Hell, 1973) viimeistelemällä sen. Jotain yhtäläistä elokuvien sisällöstä löytyy. La corrupción de Chris Millerin keskeinen, oudolla tavalla irrallinen jakso, jossa tummaan kaapuun pukeutunut hahmo kävelee sisälle keskiverron espanjalaisen perheen arkeen viikate kädessään, painavan sateen soljuessa yössä, ja armottomasti teurastaa jokaisen löytämänsä ihmisen, on muistamisen arvoinen kuvaelma espanjalaisen yhteiskunnan tukipilarin tuhoutumisesta. Kauhuelokuvien kulttuurillisesta murroksesta kun ei useinkaan kerro eniten se millaiseen arvomaailmaan teurastaja sijoitetaan, vaan se keiden päät hän valitsee katkaista.