Juha Pyykönen

Gwendoline (Vaarojen valtiatar, 1984)

Ohjaaja:

• Just Jaeckin

elokuva arvostelu

Ohjaus: Just Jaeckin

Just Jaeckinin ura elokuvaohjaajana kesti vain kymmenen vuotta alkaen Emmanuellesta (1974) ja päättyen Gwendolineen (1984). Päätös ohjaamisen lopettamisesta on sinänsä ymmärrettävä kun ottaa huomioon Jaeckinin siihenastisen työrupeaman niin veistäjänä, valokuvaajana kuin ohjaajanakin. Nykyään mies onkin sulkenut ympyrän ja vetäytynyt ensimmäisen intohimonsa, veistämisen pariin. Työhön joka päinvastoin kuin ohjaaminen, antaa mahdollisuuden täydelliseen kontrolliin lopputuloksesta ja ei sisällä samanlaisia miestä uuvuttaneita velvollisuuksia ja paineita. Ohjattuaan Emmanuellen lisäksi sellaisia eroottisia klassikoita kuten Histoire d'O (1975), Madame Claude (1977) ja Lady Chatterley's Lover (1981) Jaeckin halusi ohjata myös elokuvia, joihin hän saisi olla antamassa enemmän omaa luovaa panostaan ja toisaalta kokeilla myös jotain erilaista.

Gwendoline sopi ohjaajan tarkoituksiin mainiosti, sillä lähdemateriaali ei ollut niin sitovaa, ja elokuvan pääpaino lepäsi muualla kuin erotiikassa. Gwendoline tai The Perils of Gwendoline in the Land of the Yik Yak, kuten elokuva USA:ssa paremmin tunnetaan, perustuu löyhästi bondage-taiteilija John "Willie" Couttsin The Adventures of Sweet Gwendoline ‑sarjakuvaan, jota julkaistiin jatkosarjoina 1940‑luvun lopusta 1950‑luvun loppuun. Gwendoline on myös paljon velkaa Raiders of the Lost Arkille (1981) ja sen vanavedessä tulleille lukuisille kopioille, kuten High Road to China (1983), jonka perusjuonta hyödynnetään melkein sellaisenaan.

Elokuva alkaa neitseellisen ja kauniin Gwendolinen (Tawny Kitaen) karatessa nunnaluostarista etsiäkseen isäänsä, joka on kadonnut jonnekin Kaukoitään etsiessään harvinaista mustaa perhosta. Gwendoline ja hänen ystävättärensä Beth (Zabou Breitman) joutuvat heti pulaan paikallisen rosvojoukon kanssa, mutta heidät pelastaa vastahakoisesti pinteestä huumeiden salakuljetuksella itsensä elättävä seikkailija Willard (Brent Huff). Naiset onnistuvat lahjomaan ja kiristämään Willardin lopulta auttamaan heitä Gwendolinen isän ja mustan perhosen metsästyksessä ja kolmikko suuntaa kohti salaperäistä Yik Yak ‑maata kohdaten matkalla lukemattomia eriskummallisia esteitä.

Gwendoline on jaettavissa karkeasti kahteen osioon, joista ensimmäinen sisältää pääasiassa perinteistä, camp-huumoria viljelevää seikkailukomediaa eksoottisissa ympäristöissä ja toinen on taas bondage-fetissin sävyttämä visio maanalaiseen matriarkaaliseen yhteiskuntaan. Huippuvalokuvaajana meriittejä kerännyt Jaeckin loistaa ymmärrettävästi visuaalisella puolella tuoden katsojan eteen eksoottisia ympäristöjä, joita varten kuvausryhmä vieraili viidessä eri maassa. Visuaalisen loistokkuuden lisäksi elokuvan loppupuoli tarjoaa mielikuvituksellisia arkkitehtuureja, silmiä hiveleviä fetissiasuja ja kekseliästä maskeerausta. Tunnelmaan luo osansa myös ranskalaisen säveltäjän Pierre Bacheletin mystisen kaunis soundtrack.

Kehnot näyttelijäsuoritukset ja huono dubbaus tuovat oman lisänsä elokuvaan. Ensimmäisessä pääroolissaan näyttelevä, nykyään parhaiten varmaankin Whitesnaken videoista tai itseparodiaksi muuttuneen uransa lopullisesti tuhonneista törttöilyistään tunnettu Tawny Kitaen mumisee yksioikoisesti roolinsa lävitse. Hänen ei kuitenkaan tarvitse hävetä yhtään Brent Huffin rinnalla, jonka puiseva ja poikamainen esiintyminen sujuu vieläkin epäuskottavammissa merkeissä.

Elokuva vilisee myös nautittavia camp-kohtauksia ja välillä elokuvan muuhun sävyyn yllättävänkin voimakasta gorea. On vaikea olla virnistelemättä kun sateen alkaessa Huff huutaa naisille: "It's raining, take your clothes off" tai kun monessa mukana olleelta Vernon Dobtcheffilta otetaan suihin samalla kun tämä antaa neuvoja tapahtumia tuijottavalle pääkolmikolle. Puhumattakaan kumikrokotiilista, korvista jotka jäävät kaltereihin roiston pään mennessä lävitse tai Jaeckinin silloisen tyttöystävän roolista fetissi-asuisena vartijana, joka kuolee saman tien Huffin muurin yli heittämään kiinnitysköyteen.

Gwendoline on elokuva, joka kestää keveydessään ja visuaalisuudessaan toistuvia katselukertoja. Tahaton ja tahallinen komiikka, kauniit naiset, eksoottiset kuvauskohteet, kekseliäät fetissiasut ja ‑lavasteet sekä kaunis soundtrack eivät voi olla voittamatta seikkailuun varauksetta antautuvaa ja tosikkomaisuutensa naulakkoon jättävää katsojaa puolelleen.

On suunnaton harmi, jos elokuvaa ei nähnyt ensimmäisen kerran teini-iässä, sillä Gwendoline jos mikä on tarkoitettu juuri seksuaalisesti heränneelle hormonihiirelle, joka toisaalta nauttii myös yksinkertaisesta seikkailuviihteestä, jossa pahat ovat selkeästi pahoja ja lopussa sankari on voittoisa ja saa neidon omakseen.