Ilja Rautsi

À l'intérieur (Inside, 2007)

Ohjaaja:

• Alexandre Bustillo
• Julien Maury

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury

Alexandre Aja läimäytti Ranskan varteenotettavaksi kauhuelokuvamaaksi intensiivisellä selviytymistripillään Haute tension (2003). Aja häipyi rakentamaan uraa Amerikkaan kauhuremakeilla, mutta maaperä näyttää olleen kypsä julmille visioille. Vuonna 2006 ilmestyi Uhka (Them), ja nyt katsojien kestävyyttä koettelee melko lailla uskomattomiin verimässäilysfääreihin syöksyvä À l'interieur.

Alussa nähdään vauva kohdussa kellumassa. Rauhan katkaisee brutaali onnettomuus, jossa nuori Sarah (Alysson Paradis) menettää aviomiehensä. Neljä kuukautta myöhemmin jouluaattona vauva alkaa olla melkein valmis pullahtamaan ulkomaailmaan. Yksin traumojaan märehtivän Sarahin ankea aattoyö muuttuu kuitenkin pikavauhtia kiristyväksi painajaiseksi, kun oven taakse ilmestyy salaperäinen nainen, joka ei suostu lähtemään ennen kuin saa Sarahin vauvan.

Loppuelokuva on koko ajan asteittain verisemmäksi ja sitä mukaa katsojan suhtautumisesta riippuen joko ällöttävämmäksi tai absurdimmaksi yltyvää äärimmilleen estetisöityä splatter-irrottelua. Kliimaksi on jo hylännyt kaikki rippeet realismista ja uskottavuudesta hurmevuoristoradan lähtöviivalle.

Alkupuolella on selvästi Alienille (1979) kunniaa tekevä unijakso maha-ahdinkoineen ja sihisevine kissoineen. Genretietoisuus kääntyy kuitenkin enemmän argentomaiseksi julmuuksien kasaantuessa. Esikoisohjaajat Julien Maury ja Alexandre Bustillo käynnistävät häpeilemättömän gore-riemuvoittonsa tunnelmaltaan pingotetun piinaavana hiipivänä ahdistuksena, joka antaa ymmärtää luvassa olevan enemmänkin psykologista kauhua satunnaisilla ruumiillisilla tehostuksilla. Matto vedetään kuitenkin alta varsin vikkelään, ja päämääräksi muuttuu mielikuvituksekas mättöiloittelu.

Yksi À l'interieurin vahvuuksista on äänimaailma. Epävireisenä narisevat riipivät soinnut pohjustavat vääristynyttä todellisuutta kunnes saavuttavat lopussa soljuvan vireen tilanteen päästessä umpikieroon tasapainoon. Käytännössä kokonaan Sarahin asunnossa tapahtuvan elokuvan nimikin on kaksijakoinen. Sarah luulee olevansa turvassa talonsa ja vauvan mahansa sisällä. Kumpikin luulo osoittautuu sitä harhaisemmaksi mitä pitemmälle päästään.

Tästä huolimatta kaksikon teos on ikävä kyllä lopulta melko yksioikoinen, ja roiskeiden kasvusta huolimatta (tai niistä johtuen) paikallaan junnaava. Hahmot toimivat miten sattuu, ja vaikkei viimeinen kolmannes todennäköisesti erityisen uskottavaksi ole tarkoitettukaan, on sitä myös äärimmäisen vaikea ottaa edes vakavissaan. Jatkuvan verinen julmuus syö itseltään voimaa, ja lopulta ei voi välttyä ajatukselta, että tässä olisi ollut ainekset pirun hyvään puolituntiseen.