Matti Erholtz

Anniyan (2005)

Ohjaaja:

• S. Shankar

elokuva arvostelu

Ohjaus: S. Shankar

Shankar on Kollywoodin tähtiohjaajia, jonka muhkeasti tuotetut masala-elokuvat edustavat lajityyppiä kultivoituneimmillaan. Vahvan yhteiskunnallisen sanomallisuuden yhdistäminen visuaalisesti näyttävään toteutukseen on Shankarin menestysresepti, joka on tehnyt hänestä niin kriitikoiden kuin yleisönkin arvostaman auteurin. Anniyan on eräänlainen sisarteos vuoden 1996 Indianille, jossa hermopistekungfua osaava Intian itsenäisyystaistelun veteraani tappoi korruptoituneita virkamiehiä. Anniyanissa oman käden oikeutta harjoittaa monipersoonallisuushäiriöstä kärsivä mies.

Ambi "Rules" Ramanujan on nörtti lakimies, jolla erään lapsuuden tragedian johdosta on pakkomielteenä kaikenlaisten lakien ja säädösten pikkutarkka noudattaminen. Ambin tapa jatkuvasti huomautella kanssaihmisilleen näiden pienistäkin rikkeistä käy kaikkien hermoille, eikä ihastuksen kohde naapurintyttö Nandinikaan oikein lämpene nutturapäiselle ruikuttajalle. Turhautuminen toisaalta ihmisten moraaliseen lepsuiluun, toisaalta omaan puutteelliseen sex appealiin manaa Ambin sisältä esiin kaksi sivupersoonaa: demonisen sarjamurhaaja Anniyanin, joka pistää kaikki rötöstelijät kokemaan heitä helvetissä odottavat rangaistukset jo maan päällä, ja metroseksuaalisen miesmalli Remon, jolla on kaikki se viehätysvoima joka Ambilta puuttuu. Sivupersoonat ajautuvat konfliktiin paitsi lain myös toistensa kanssa kun Nandinikin joutuu Anniyanin tappolistalle.

Anniyanin juonen runko on sama kuin intialaisissa vigilante-elokuvissa yleensä, mutta sivupersoona-teema tuo juttuun uutta kierrettä ja Remon hahmo aimo annoksen tahallista camp-huumoria. Siinä vaiheessa kun Ambin salaisuus paljastuu ja psykiatriset selitykset tulevat mukaan kuvaan Anniyanin intensiteetti tosin laskee hälyttävästi, mutta onneksi loppuratkaisu on tyydyttävä, ja koko kolmituntinen eepos on kestonsa ajan harvoin vähemmän kuin viihdyttävä.

Myös sanomaltaan Anniyan kiinnostaa. Enää ei Shankar syytä Intian suhteellisesta takapajuisuudesta vain kehnoja poliitikkoja vaan myös tavallisen kaduntallaajan mentaliteettia. Kapitalismin edetessä vauhdilla Intiassakin ohjaaja opettaa päähenkilönsä suulla maanmiehilleen asian ydintä, protestanttista etiikkaa ja luterilaista työmoraalia: hommat on hoidettava kunnolla, verot maksettava mukisematta eikä kaduille saa kuseskella. Shankarin yhteiskunta-analyysin oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta onhan se reilua että otetaan itse vastuu omista ongelmista eikä syytellä muita.

Ikäluokkansa lahjakkaimpiin kuuluva tamilinäyttelijä Vikram (s. 1966) saavuttaa selkeän työvoiton vaativassa kolmoisroolissa, joka edellyttää häneltä välillä jimcarreymaista kuminaamaisuutta sivupersoonien vaihdellessa päähenkilön sisällä muutaman sekunnin välein. Sivuosien kuningas Prakash Raj Anniyania milloin missäkin valeasussa jahtaavana poliisina pääsee hänkin leikkimään roolileikkejä, ja koomikko Vivekin jotkut heitot hymähdyttävät suomalaistakin katsojaa, ihme kyllä.

Anniyanin toimintakoreografi, vietnamilais-intialainen Peter Hein on muuten pätevä mies mutta vähän liikaa innostunut tietokonegrafiikasta. Elokuvan suureen kungfu-koulussa tapahtuvaan tappelukohtaukseen haalittiin martial-arts ‑osaajia ympäri Intiaa, mutta aito fyysinen toiminta uhkaa jäädä vanhentuneiden time-slice ‑efektien ja muun digitaalisen näpräilyn varjoon. Musiikissa ei sen sijaan löydy mitään moitittavaa. Romanttisen Minnalen (2001) soundtrackilla itsensä läpilyöneen Harris Jayarajin säveltämistä biiseistä "Kadhal Yanai" on jo pikkuklassikko ja muutkin miellyttävää kuunneltavaa. Suomalaisittain mielenkiintoinen on hi‑tech ympäristössä (tosin ilman kännyköitä) tanssittu "Kannum Kannum Nokia", jonka syvämietteiseen kertosäkeeseen on hyvä lopettaa:

"Kannum kannum Nokia
nee kollai kollum mafia
cappuccino coffee ah sofia"