Matti Erholtz

Da Khwar Lasme Spogmay (The Cat-Beast, 1997)

Ohjaaja:

• Shehnaz Begum

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shehnaz Begum

"Along with being sub‑standard, Pashto movies are also accused of promoting nudity, violence, and for promoting a distorted image of Pashtoon culture"
— Haroon Rashi, BBC Urdu

Pakistanissa tuotetut pashtunkieliset kauhu/eksploitaatioelokuvat voidaan huoletta lukea kuvottavimpaan roskaan mitä maailmassa on tehty. Pashtua puhuvat pataanit, jotka ovat Pakistanissa vähemmistö-, Afghanistanissa enemmistökansallisuutena. Pataanit ovat sunnimuslimeita ja tunnetaan nykyisin erityisesti Taliban-liikkeestään, jonka jäsenet ovat järjestään pataaniheimolaisia. Miten sitten pataaneihin liitetty jäyhä vanhoillinen imago on yhdistettävissä siihen mitä Da Khawr Lasme Spogmayssä nähdään? Eipä oikein mitenkään.

Juoneltaan tämä friikkisirkus kuuluu "nainen kostaa" ‑elokuviin. Shehnaz Begum näyttelee varakkaan perheen palvelijatarta, joka täydenkuun aikaan muuttuu kissapedoksi ja tappaa äitinsä raiskanneet roikaleet yksi kerrallaan. Metamorfoosi kissaksi johtuu siitä että Shahnazin äiti kuoli synnytykseen ja hänet kasvatti kulkukissa, tai jotain sinnepäin, elokuvan kerronta on välillä hyvin elliptistä. Nämä kostamiset ja jokseenkin pornografiset tanssinumerot ovatkin suurin piirtein ainoat asiat jotka pashtua osaamaton länsimaalainen elokuvasta ymmärtää, muu menee yli hilseen. Tanssikohtauksia todella riittää ja ne ovat kirjaimellisesti perseestä, koska alaviistosta kuvattu muhkea naisen takamus kuuluu niiden keskeisiin visuaalisiin motiiveihin. Tuskinpa paljoa erehtyy jos arvelee että nämä kohtaukset ovat elokuvan varsinainen raison d'être.

Kaikki elokuvan naiset ovat muodoiltaan ns. rubensmaisia, myös Shehnaz, joka tiukkaan kissa-asuun sulloutuneena on hirvittävä näky. Mutta eivätpä silmiä hivele elokuvan raiskaajapahiksetkaan. Tyyppien ulkoinen habitus ja käytös on jotain täysin käsittämätöntä. Löytyy irokeesikampausta, mustattua nenää ja silmänympäryksiä, tekoviiksiä, pirunsarvia, lettejä, teräskynsiä ja muita erikoisia aseita jne. Kukaan ei puhu normaaliin tapaan vaan mäkättää kummallisesti, yksi haukkuu koko ajan kuin koira. Mahdotonta sanoa onko kaiken tämän tarkoitus olla huvittavaa vai pelottavaa. Kummajaisten päämajana on jonkinlainen maanalainen graffitein somistettu bunkkeri, jossa asuu heidän lisäkseen muutakin porukkaa, myös kääpiöitä. Da Khawr Lasme Spogmay päättyy elokuvan sankaripoliisin bunkkeriin suorittamaan kommandoiskuun, jossa kaikki jäljelle jääneet pahikset tapetaan.

Elokuvan nimellinen sankari on siis murhia tutkiva poliisi, mutta tämä on pelkkää lumetta, todellinen (anti)sankari on takatukkainen, tavalliselta pakistanilaiselta perusjuntilta näyttävä ei‑enää-niin-nuori kapinallinen, jonka kaikenlaisin killuttimin, ketjuin ja veitsenterin koristellun takin selässä lukee isoin länsimaisin kirjaimin "TROOP". Tyyppiä epäillään murhista jotka kissapeto on suorittanut, ja virkavalta on jatkuvasti hänen kimpussaan. Eräässä kohtauksessa TROOP ei suostu antamaan poliisille sormenjälkiään ja haastaa poliisipäällikön kanssaan nyrkkitappeluun keskellä katua. Häviölle jäävä pollari sieppaa kiväärin kollegaltaan, ampuu TROOPia käteen ja pakenee paikalta autolla. Myöhemmin TROOP pidätetään ja vankilassa häntä hakataan kepillä jalkapohjiin ja kämmeniin. Tästä voi ehkä päätellä ettei poliisilaitos nauti pataanien keskuudessa erityistä arvostusta.

Da Khawr Lasme Spogmay on painajaismainen, pahaa oloa ja ahdistusta aiheuttava elokuva, jonka katsottuaan tekee mieli tuulettaa huone, käydä suihkussa ja kävelylenkillä jotta tuntuma todellisuuteen palaisi. Sitten voikin alkaa pohtia tämän taidepaukun herättämiä kysymyksiä kuten: eikös musliminaisten pitäisi istua kotona huntu päässä eikä ohjata, tuottaa ja pääosittaa tällaisia elokuvia? Mikä on elokuvan kohderyhmä? Tällaisenko materiaalin parissa tavalliset pataanimiehet rentoutuvat raskaan työpäivän jälkeen? Mitä Muhammed sanoisi?