Ilja Rautsi

I Am Omega (2007)

Ohjaaja:

• Griff Furst

elokuva arvostelu

Ohjaus: Griff Furst

Amerikkalainen halpatuotantoyhtiö The Asylum on keksinyt pyörän uudelleen: 1997 perustettu lafka tehtailee kökkökopioita Hollywoodin megaspektaakkeleista ja pukkaa "mockbusterinsa" vuokraamoihin viikkoa ennen blockbustereiden ensi-iltaa. Tuotoksiin lukeutuu mm. The Da Vinci Treasure sekä Snakes on a Train (molemmat 2006), jotka tuskin voivat olla ainakaan paljon esikuviaan huonompia. Samaa nerokasta taktiikkaa on toki harjoitettu aiemminkin, ehkä parhaana esimerkkinä kalkkunamestari Juan Piquer Simonin hämmentävässä tuotannossa.

I Am Omega on tavallaan vähemmän ihmetystä herättävä kopiointi, koska Richard Mathesonin I Am Legend ‑romaani oli jo filmattu kahteen kertaan ennen Will Smithin tähdittämää tuoretta megaversiota. The Asylumin valitsema nimi viittaa myös vuoden 1971 Charlton Heston ‑tulkintaan The Omega Man. Olisi tietysti kohteliasta pulittaa juonirosvouksesta rahaa, mutta ei se turkkilaisiakaan auteureja jaksanut kiinnostaa 70‑luvun kultavuosina.

Pääosassa pökkelöi puunaamaisuudessaan jonnekin Van Dammen ja Olivier Grunerin välimaastoon loksahtava Marc Dacascos, jonka kamppailulajitaitoja elokuva hyödyntää perin ponnettomasti. Juoni kulkee tuttuja latuja: virus on tuhonnut suurimman osan populasta ja muuttanut loput raivohulluiksi zombivampyyreiksi, joita Marc niittaa konepistoolilla ja hyppypotkuilla. Sitten löytyy nainen ja blaablaablaa.

Alkupuoli kulkee sinänsä kiinnostavasti, etenkin kun Dacascos on huomattavasti uskottavampi ihmisolentona pitäessään suunsa kiinni. Vähäinenkin dialogi paljastaa välittömästi miehen kyborgiksi. Zombikansakin on kaikessa lateksikökköydessään uskottavampi kuin megaversion cgi‑kummajaiset. Mutta... no, juonta ei oikeastaan ole. Dacascos haluaa räjäyttää vihulaisten pesäksi muodostuneen kaupungin ja törmäilee ympäriinsä 90 minuuttia. Karpalomehuisa splatter ei ole symppiksestä kotikutoisuudesta huolimatta ihan niin näyttävää ja kohtausten toteutuksesta paistaa enemmän läpi tavoiteltu idea kuin onnistuminen. Yksi mainitsemisen arvoinen törkyily sentään löytyy: skitsahtanut sotilas hieromassa kuolleen kaverinsa naamaa kahlitsemansa naisen haaraväliin. Sekopäätä esittää leffan käsikirjoittaja, joten pakostakin herää kysymyksiä miehen motivaatiosta.

Kaikesta huolimatta The Asylumin tuotteita on nähtävä lisää – näin räikeää ideavarkautta voi vain ihailla, etenkin kun turvonneet high concept ‑megatuotokset ovat niin usein luokatonta roskaa näyttävään pakettiin käärittynä. The Asylumin rehellisestä sonnasta voisi käyttää nimitystä low concept. Ja ehkä nyt saan joskus nähdä haikailemani Polar Bears on a Submarinen.