Matti Erholtz

Paruthiveeran (2007)

Ohjaaja:

• Ameer Sultan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ameer Sultan

Ameer Sultan kuuluu niihin Kollywoodin taiteellisesti kunnianhimoisiin uusiin ohjaajiin, jotka eivät halua töissään vain toistella kaupallisten viihde-elokuvien kaavoja vaan tehdä jotain omaperäisempää. Pienimuotoiset Mounam Pesiyadhe (2002) ja Raam (2005) todistivat ohjaajan tästä pyrkimyksestä, joka puhkeaa täyteen kukkaansa yllämainittuja paljon muhkeammin tuotetussa Paruthiveeranissa. Syvälle Intian maaseudulle sijoittuva hullun rakkauden kuvaus oli arthousemaisuudestaan huolimatta iso yleisömenestys, ja teki Ameerista kertaheitolla yhden Kollywoodin kohutuimmista ohjaajista.

Orpo Veeran pelastaa kahdeksanvuotiaana serkkunsa Muthazhagun hukkumasta kaivoon ja lapset vannovat ikuista ystävyyttä. Viitisentoista vuotta myöhemmin Veeranista on tullut väkivaltainen, arrakki-viinaa kittaava renttu, joka setänsä kanssa terrorisoi lähiseutuja, elämänsä päämääränä tehdä joku niin iso rötös, että pääsisi vankilaan Madrasiin ja saisi kuvansa sikäläiseen sanomalehteen. Muthazhagun edelleen hyvin lämpimiin tunteisiin hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi, eikä tytön kastistaan ylpeä isä missään nimessä haluaisikaan vävykseen alempikastista, juoppoa pikkurikollista. Kestämätön tilanne pusertaa Muthazhagusta ulos epätoivoisen rakkaudentunnustuksen, joka vihdoin saa myös antisankarin sydämen roihahtamaan ja elämänsuunnitelmat muuttumaan. Seuraa ryhdistäytyminen, mutta edes tukkansa kammannut ja siististi pukeutunut Veeran ei kelpaa Muthazhagun isälle. Rakastavaiset päätyvät pakoretkelle, mutta Veeranin boheemi menneisyys iskee takaisin odottamatta ja äärimmäisen julmasti.

Paruthiveeran on kuvattu kokonaisuudessaan aidoilla tapahtumapaikoilla, mutta vaikka maaseudulla ollaankin, ohjaa Ameer urbaaniin ja hienostuneeseen tyyliin. Kuvaaja Ramjin kameran kauniisti tallentama maaalaismiljöö nousee yhtä tärkeään rooliin kuin näyttelijät. Välillä postikorttimaisen näteistä kuvista huolimatta ei takapajulan elämänmenoa silti kaunistella, väkivaltaa ja päihdeongelmia riittää.

Henkilövetoinen draama toimii ennen kaikkea vahvojen pääosasuoritusten ansiosta. Tunnetun näyttelijän Suryan pikkuveli Karthik ei debyyttiroolissaan pidättele vaan pistää itsensä peliin sataprosenttisesti, ja työn jälki on ensikertalaiselta ällistyttävän kypsää ja valmista. Hieman kokeneempi Priyamani hänen vastanäyttelijättärenään ei jää yhtään vaisummaksi. Viihde-elokuvien yleensä aika kaavamaisten naisroolien jälkeen on virkistävää katsella tällaista anarkistista sankaritarta, joka tietää tarkalleen mitä haluaa, ei anna kenenkään hyppiä nenälleen ja eräässäkin kohtauksessa tyynesti ehdottaa rakastetulleen isänsä tappamista yhtenä ratkaisuna heidän ongelmiinsa. Hieno suoritus luonnonkauniina ilman meikkejä näyttelevältä city-tytöltä, joka ennen elokuvan kuvauksia ei ollut nähnytkään maalaiskylää.

Paruthiveeranin jotkut kaupalliset elementit, kuten yksi epärealistinen tappelukohtaus ja koomikko Ganja Karuppun vitsailut eivät kompromettoi taiteellista kokonaisuutta, jota tukee myös legendaarisen elokuvasäveltäjän Ilayarajan pojan Yuvan Shankar Rajan kaunis folk-henkinen musiikki. Lauluissa ja tansseissa on hyödynnetty paikallista osaamista, eräässä kohtauksessa nähdään tanssahtelemassa myös Intian virallisia transvestiitteja, hijroja. Paljon keskustelua herättäneen finaalin tarkoitus on shokeerata ja siinä se onnistuukin; lähes sietämättömän tyly loppuratkaisu takaa sen, ettei Paruthiveeran haihdu hevillä mielestä.