Ilja Rautsi

Zwartboek (Black Book, 2006)

Ohjaaja:

• Paul Verhoeven

elokuva arvostelu

Ohjaus: Paul Verhoeven

Räikeästä provosoinnista niin seksin kuin väkivallan saralla tunnettu amerikkalaistunut hollantilaisohjaaja Paul Verhoeven sai tarpeekseen Hollywoodin kuplamaailmasta vuoden 2000 efektifiaskon Hollow Man jälkeen. Mies vetäytyi elokuvamaailmasta ja on käyttänyt aikaansa mm. kirjoittaakseen kirjan Jeesuksesta. Onneksi omilla ehdoilla toteutetun elokuvan houkutus vei Verhoevenin takaisin synnyinmaahansa.

Vanhan yhteistyökumppaninsa Gerard Soetemanin kanssa kirjoitettu Black Book on nimittäin Verhoevenia parhaimmillaan. Siloiteltu suurelokuva, joka ei pelkää liata käsiään; sotaspektaakkeli jossa sekstaillaan jatkuvasti törkyisissä merkeissä; eeppinen tarina, joka on kaikessa kieroudessaan vavahduttavan tunteisiin vetoava.

Toisen maailmansodan loppuajoille Hollantiin sijoittuva tarina on Verhoevenille erityisen läheinen – sillä paluun tekevä ohjaaja kasvoi itse juuri kyseisessä ympäristössä. Perheensä natsien kuolemanpartiolle menettävä nuori juutalaisnainen Rachel (Carice van Houten) blondaa tukkansa, muuttaa nimensä Ellis De Vriesiksi ja soluttautuu vastarintaliikkeen kautta natsiupseeri Müntzen (Muiden elämän vainottu näytelmäkirjailija Sebastian Koch) rakastajattareksi.

Ellis on klassinen Verhoeven-sankaritar: nuori, kaunis, uhkea, itsenäinen, älykäs, ristiriitainen – ja ison osan elokuvasta tissit paljaana. Viimeistään siinä vaiheessa tajuaa kenen elokuvassa ollaan kun Ellis istuu mitään peittelemättä peilin edessä sutimassa alapään karvoitustaan blondiksi. Erityisesti myöhemmät käänteet huomioiden ei voi kuin ihailla van Houtenin antaumusta vaikeassa roolissa, joka voisi hetkenä minä hyvänsä valahtaa yksioikoisen sydämettömäksi tai pelkäksi irvikuvaksi mukavahvasta naisesta.

Eurooppalaisena yhteistuotantona toteutettu Black Book ei joudu häpeilemään tuotantoarvoissa Hollywoodille. Laajasta kuva-alasta kaiken hyödyn repivä elokuva näyttää jylhän kauniilta huolitellussa historiallisessa spektaakkelimaisuudessaan, mutta sisältää särmää enemmän kuin tusina nuhjuista pikkuleffaa. Tässä elokuvassa kukaan ei ole sankari ja varsinaiset roistotkin ovat harvassa. Petoksia, julmuutta ja pikkusielumaista sadismia esiintyy puolin ja toisin. Samoin hyvyyttä ja inhimillisyyttä. Näin laajaa spektriä ihmisten aidon oloisista reaktioista tilanteisiin pääsee harvoin näkemään.

Verhoeven-elokuva kun on kyseessä, niin tämän aitouden uskomisen ylläpidosta saa toisinaan tosissaan taistella, miehen irrotellessa paikoin suorastaan groteskeissa merkeissä. Mutta ihme kyllä, kokonaisuus pysyy (lähes) täysin kasassa. Lisäksi irrottelut ovat sen verran herkullisia tai satuttavia, että ne vain rikastavat kokonaisuutta ja erottavat Black Bookin harmaasta massasta ja totutuista ratkaisuista komplekseihin tilanteisiin. Ainoastaan aivan viimeiset käänteet olisi voinut suosiolla jättää käyttämättä, koska niitä edeltävää kohtausta on intensiivisyydessään mahdoton ylittää. Silti, kerrankin tapaus jossa jännitys, törky ja hahmot kuuluvat samaan elokuvaan. Mestarillinen paluu Verhoevenilta.