Ilja Rautsi

Viva (2007)

Ohjaaja:

• Anna Biller

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anna Biller

Pervertin (2005) ohella ei tule heti mieleen toista onnistunutta seksploitaatiopastissia. Double‑D Avenger (2001) nousee ensimmäisenä mieleen, ja sen pitäminen onnistuneena on yhtä hyvä tae järjestä kuin väittely kapteenien Kirk ja Picard paremmuudesta. Anna Billerin Viva ei kuitenkaan edellä mainittujen tavoin ammenna tissipainotteista sisältöään Russ Meyerilta, vaan tekee liioiteltua 70‑luvun pastelliajankuvaa ja hakee inspiraationsa enemmän Radley Metzgeriltä.

Ensimmäinen kohtaus asettaa tunnelman seuraavan 120 minuutin ajaksi täydellisesti: Blondi bimbo Sheila (Bridget Brno) tuo keskellä päivää käsittämättömissä määrin hekottelevalle miehelleen uima-altaan äärelle pullollisen viinaa ja alkaa itse selata Playboyta, innostaen aviopuolisoa valokuvaamaan kehoaan. Billerin itsensä esittämä ystävätär Barbie saapuu niin ikään minihameessa altaan reunalle, ja naiset keimailevat kameran edessä kikattaen. Vaatteet ovat kirkkaan pastellisia, jutut umpitriviaaleja ja koko tilanne päätön. Seuraavassa kohtauksessa Biller näyttää tissit.

Juonikuvio menee kutakuinkin niin, että naispari saa tarpeekseen aviomiestensä edesottamuksista ja lähtee itsenäistymään seksuaalisesti vapautuen. Toisin sanoen he ryhtyvät korkeamman luokan prostituoiduiksi. Sheila hihittää halunneensa aina ollakin sellainen.

Loppuelokuva koostuu erinäisten jatkuvasti pepsodent-hymyilevien hörhöjen yrityksistä päästä naimaan Vivaksi itsensä ristinyttä Barbieta. Mukana nudisteja, hippejä, valokuvaajia, stylistejä ja lesboja, noin alkupaloiksi. Viinaa, huumeita ja orgioita pirtsakoissa tunnelmissa jatkuvasti luuppaavan hissimusiikin transsiin turruttavaan tahtiin.

Jos hälytyskellot soivat päässä 120 minuutin keston ajatuksesta, voi taputtaa itseään selkään. Jos Vivasta napsaisisi 40 minuuttia pois voisi sen uusintakatselua jo harkita. Ja tietysti on muistettava se tosiasia, että seksploitaatio tuppaa useammin kuin ei olemaan aivan hillittömän tylsää, koska tissipareilla pääsee lopulta vain tiettyyn pisteeseen asti mielenkiinnon ylläpidon kannalta. Todella uskollinen pastissi siis...

Billerin pettämätön tyylitaju auttaa jo pitkälle. Pääosa, kirjoitus ja ohjaus laskettaisiin jo auteur-suoritukseksi, mutta sen ohella Biller on tuottaja, leikkaaja, lavastaja sekä puvustaja. Tässä voi jo puhua kattavasta visiosta, joka ei petä hetkeksikään. Näyttelijöiden vilpittömän oloinen ylitulkinta ja repliikkien maaniset mitat saavuttava, töksäyttävän toteava, tyhjänpäiväisyys on ilo itsessään. Kun lavasteet ja puvut myös muuttuvat luontevasti elokuvan edetessä lähiöelämän räikeistä pääväreistä riettaan dekadenttiin psykedeliaan, ei voi kuin ihmetellä. Tyylitaju kantaa myös siihen ratkaisevaan seikkaan, ettei elokuvaa ole tehty videohassutteluna, vaan kuvattu filmille.

Valitettavasti absurdius saavuttaa kliimaksinsa jo noin puolivälissä Vivan käydessä über-gayn stylistin luona. Kesken kaiken paikalle saapuu kaikkia mittasuhteita uhmaava, Kapteeni Amerikan sävyihin puettu beefcake-uros Reeves. Jos tulen koskaan näkemään näyttelijä Cole Chipmanin missä tahansa audiovisuaalisessa tuotoksessa, tiedän jo valmiiksi päätyväni hysteeriseksi vanukkaaksi lattialle. Toivon mukaan kyseessä ei ole julkinen esitys ja raiskauskohtaus, mikäli näin käy.

Loppupuolen orgioissa välillä musikaalijaksoihin kerronnan reväyttävä Biller intoutuu villeimpiin kuvaratkaisuihin. Seksikohtauksen dynaaminen edestakaisin-tarkennus etualan omenoiden ja taustalla voihkivan Vivan välillä on huikeaa katsottavaa. Sukupuolitematiikasta kiinnostuneille todettakoon, että Vivan ainoat varsinaisesti nähtävät seksuaaliaktit ovat kumpikin raiskauksia.