Ilja Rautsi

Control (2007)

Ohjaaja:

• Anton Corbijn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anton Corbijn

Kovaa nousua tehneen brittiläisen postpunk-bändi Joy Divisionin vasta 23‑vuotias laulaja-sanoittaja Ian Curtis hirttäytyi juuri ennen yhtyeen aiottua lähtöä Amerikan valloitukseen 1980. Työläisperheestä rock-idoliksi nousseen Curtisin pää ei pystynyt käsittelemään maineen, epilepsian, sisimpänsä ilta illan perään lavalla paljastamisen sekä kahden naisen välissä elämisen asettamaa ristipainetta.

Curtisista on suunniteltu elokuvaa jos toistakin, mutta aihetta käsiteltiin vasta Michael Winterbottomin 24 Hour Party Peoplessa (2002). Elokuva ei kuitenkaan kertonut niinkään Curtisista kuin koko Manchesterin musiikkiskenestä, legendaarisesta Factory Recordsista sekä sen perustajasta, juuri edesmenneestä Tony Wilsonista. Nyt aiheeseen on tarttunut pitkän uran valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana tehnyt Anton Corbijn, joka käytännössä räjäyttää pankin esikoispitkällään.

Ensimmäinen vahvuus on osatuottajana toimineen Curtisin vaimon Debbien muistelmakirjaan pääosin perustuva, hienosti pelkistetty ja intiimi käsikirjoitus, joka ei glorifioi tai nostalgisoi Curtisin elämää, vaan näyttää sen karuna todellisuutena, julmana inhimillisyytenä. Toinen on esikoisroolinsa tekevä nuori lupaus Sam Riley Curtisin roolissa. Paikoin hämmästyttävästi esikuvaltaan näyttävä Riley onnistuu paitsi loihtimaan sisältään Curtisin arkihahmon, myös tämän äärimmäisen intensiivisen lavapersoonan. Näyttelijät esittävät biisit itse, ja se toimii. Vimma, hiki, veri ja kyyneleet välittyvät katsomoon ja intensiivisyys on paikoin käsin kosketeltavaa.

Tästä päästään kolmanteen vahvuuteen, joka on tietysti Corbijn itse. Rosoisen mustavalkoisena kuvattu Control on selkeää jatkumoa Corbijnin videoissa ja valokuvissa luomalle tyylille. Elokuvasta ei kuitenkaan haiskahda tyylittely, päinvastoin. Manchesterin harmaat kadut, loputtomat tiilitalot ja savua syytävät ankeat tehtaat toimivat tapettina pelkistetyn varmaotteisesti kerrotulle tarinalle, joka kaikessa karkeudessaan saavuttaa toismaailmallista kauneutta.

Control ei kuitenkaan ole loputtoman synkkä elokuva aiheesta ja lopun julmasta vääjäämättömyydestä huolimatta. Se näyttää surun ohella myös hiipuvat ilon hetket ja musta, aidon oloinen huumori toimii helpottavana tekijänä. Kyseessä on myös kelpo mallikappale siitä, miten elämäkertaelokuvaa kannattaa lähestyä. Tietty, lyhyt ajanjakso, joka näyttää kuka ihminen oli. Ei rääsyistä rikkauksiin ja kehdosta kuolemaan ‑kaavalla kyhätty pliisu kokoelma irtonaiseksi jääviä hetkiä, jossa pari lapsuudentraumaa saa selittää luonteenpiirteitä ja valintoja. Control nousee myös rokkikliseiden yläpuolelle tinkimättömässä tavoitteessaan kertoa nimenomaan ihmisen tarina, yksilön kamppailu. Siksi sillä on merkitystä.