Juho Malanin

Vase de noces (The Pig Fucking Movie, 1974)

Ohjaaja:

• Thierry Zéno

elokuva arvostelu

Ohjaus: Thierry Zéno

Täydellinen eristäytyneisyys, subjektiivisuus ja rakkaus luonnon keskellä ovat keskeisiä elementtejä jopa eurooppalaisessa mittakaavassa erityisessä kulttielokuvassa, jonka ohjasi Thierry Zéno. Kyseessä ei ole mykkäelokuva, vaikka siinä ei ole ainuttakaan lausuttua ihmisten sanaa. Se on kuitenkin täynnä häiritsevää, ahdistavaa ja vetoavaa äänellistä kerrontaa usein eläinten itsensä esittämänä. Ihmishahmoista ainoa elää jonkinlaisella rauniomaisella maatilalla, jota asuttavat eläimet ja valaisee maan säännöllinen kiertokulku. Elokuva on takuulla lähellä surrealismia, sen keinoja, ja täten täysin riippumaton yksiselitteisestä tulkinnasta tai draamallisesta tarinasta. Elokuvassa on mies, joka rakastuu suureen sikaan. Tilannetta tarkkailevat muut tilan eläimet, joita esitellään elokuvan ensimmäisessä kuvassa miehen koettaessa heille ihmisen päätä muistuttavaa nuken päätä. Tunnelma on toiveikas ja kutsuva.

Ääniraita kiljuu sisäisestä palosta. Nuori ja hiljainen mies tutkii ja tunnustelee rakastaan pitkään ennen kuin yhtyy tähän saaden aikaan aktiivista keskustelua tilan ankkojen kesken. Äänimaailma tässä uskomattoman leikkisässä lintujaksossa on kuin animaattori Norman McLarenin ainutlaatuisessa lyhytelokuvassa Neighbours vuodelta 1952. Zéno leikkaa kuvaa ristiin eri eläinten välillä siten, että katsojan koko vastaanotto muuttuu toiselle tasolle ihmisten kielellisen kanssakäymisen rinnalla. Kuvien ja äänien tyrmäävä ja häiritsevä yhdistelmä vie erilaiselle vastaanoton tasolle, mikä jälleen todistaa äänien merkityksen visuaalisessa elokuvassa. Leikkaukset eläinten kesken miehen jäädessä välillä täysin unohduksiin ja sivuosaan ovat samaa selittämätöntä hienoutta, mikä vallitsee muun muassa Herzogin dokumentissa Grizzly Man (2005) tai useissa Buñuelin surrealistisia elementtejä sisältävissä töissä. Eläinten käyttö elokuvan kuvastossa ja henkisessä maailmassa voi olla suurenmoista näkemyksellisen ohjaajan ikuistamana. Ihmisiin verrattuna eri tavalla näkevät, kuulevat, haistavat ja aistivat luonnon elolliset eivät voi olla kaukana uusia maailmoja etsivien taiteilijoiden mielenkiinnon kohteista. Ihmiskeskeisen maailmankatsomuksen omaksuneen ihmisen käsitys elämästä, sen alusta ja päättymisestä on helposti tylsä ja useille huomaamattakin kelpaava.

Jos elokuvan aikana tulee mieleen Buñuelin ja Dalin yhteinen ohjaus Kulta-aika (1930), ei elokuva voi olla kovin ikävä tai tavallinen niin teemoissa kuin toteutuksessa. Surrealistisessa luomuksessaan tekijät käsittelivät jälleen muun muassa voimakasta rakkautta, jolle esteitä kasaa ympäröivä yhteiskunta ja sen kehittämät moraaliset kehotukset tai säännöt. Vase de nocesin ihmisen seksuaalinen ja hallitsematon rakkaus sikaan on emotionaalisesti sokaiseva ja täten altis ikäville tapahtumille ja kateudelle, jota ihmisten maailmassa kutsutaan mustasukkaisuudeksi. Sian synnytettyä miehen siittämä jälkikasvu lyhyen elämänsä päivänvaloon, joutuu mies hyväksymään sen, että luonto johdattaa pienet siat emonsa luo. Mies haluaa elää sovussa uusien elollisten kanssa ja tarjoaa heille muun muassa ruokailupaikan omalta suurelta pöydältään, jonka sommittelu muistuttaa suuresti Alejandro Jodorowskyn elokuvien kuvia. Jälleen syntyy sitä harvinaista leikkisyyttä, johon harvat eläimiä hienosti käyttäneet ohjaajat ovat yltäneet. Itsepäiset pienet porsaat tahtovat syödä miehen lautaselta ehkä siksi, että siinä suunnassa heidän emonsa tuoksuu eniten.

Zénon synkän apokalyptisessa eristyksessä kuolema seuraa pian syntymän jälkeen aavemaisen voimakkaissa ja väkivaltaisissa kuvissa, joissa pienet porsaat roikkuvat yksitellen hirtettyinä maan päällä. Ihmishahmo jää jälleen hetkeksi taustalle, kun emo tutkii synnyttämiään olioita, jotka eivät enää vastaa mihinkään. Kuolemaa on harvoin kuvattu niin pysäyttävästi ja tunkeutuvasti kuin Vase de nocesin kuvissa, joissa passiiviset madot kääntyilevät esiin mullasta, jonne ihminen ja elollinen joko ryömivät tai päätyvät. Tilannetta ja miehen käsillä olevaa valintaa ryömimisen tai vasta päätymisen välillä korostaa pitkä yleiskuva paikasta ja horisontista laskeutuvan auringon valaisemana. Mies on tehnyt teon, joka tuhosi hänen elämänsä sisällön, jota hän nyt alkaa täyttää elämän saastaisimmalla kuonalla ja jätteellä. Ulosteiden ja bakteerien vapaaehtoinen kuluttaminen on ehkä miehen rangaistus itselleen tai yritys muuttua lopulta hajoavan emon kaltaiseksi. Mies on jo pitkään kerännyt itselleen tärkeitä luonnon antimia lasipurkkeihin, joihin nyt päätyy myös suuri määrä sikojen ja miehen omaa ulostetta. Lasipurkkien merkitys hajoamisen ja kuoleman alituisena läsnäolona traumatisoituneelle hahmolle on sama kuin Buttgereitin Nekromantikissa (1987), jossa ulosteiden sijasta hahmo kerää purkkeihin ihmisten ruumiinosia ja elimiä.

Zénon elokuva on vastenmielisen raadollinen ja täysin järjetön, jos sitä ei katso sen vaatimalla tavalla. Tämä on äänimaailmaan, taitavaan kuvaukseen (muutama yläpuolelta otettu kuva muistuttaa uudempaa belgialaista elokuvaa Calvaire (2004), jossa kammottava sodomoitavan vasikan ääni ei jätä päähenkilöäkään rauhaan) sekä elokuvallisesti vaikuttavimpiin elementteihin lukeutuvaan hiljaisuuteen perustuva teos. Vase de noces sisältää muutamia säälimättömän pitkiä ja painostavia kuvan ja äänen kohtaamisia, joiden mukaan liittyminen ja eläytyminen tekevät mahdottomiksi hätäiset ja rajoittuneet väitteet tällaisen elokuvan hitaudesta tai tapahtumaköyhyydestä. Jos elokuvalliset ja kerronnalliset keinot eivät olisi tällaisia, lopputulos ei olisi pakottavan subjektiivinen ja rohkea. Tragedian loppupuolella loputtomasti toistuva ja lähelle tunkeutuva ääni miehen haukkovasta hengityksestä ei tarjoa katsojalle mitään nautinnollisen turvallista kokemusta. Mustavalkoinen elokuva sian ja miehen rakkaudesta ja kuolemasta on uni ja painajainen, johon astuttuaan voi olla varma, että kokemusta ei unohda. Alain Pierren säveltämä leikkisästä mieskuorosta avaruudellisempaan konetulkintaan yltävä musiikki käynnistää elokuvan aivan kuten Buñuelilla ja Dalilla skorpionien tapellessa ja tappaessa toisiaan Kulta-ajan alussa.