Ilja Rautsi

Rise and Fall of Idi Amin (Amin – mielipuoli diktaattori, 1981)

Ohjaaja:

• Sharad Patel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sharad Patel

Forest Whitaker nappasi pääosa-Oscarin riehumisestaan Ugandaa vuosina 1971–1979 piinanneena diktaattori Idi Aminina draamassa The Last King of Scotland (2006). Mutta "osattiin" sitä jo ennenkin! Pari vuotta Aminin valtakauden jälkeen valmistui britannialais-kenialainen yhteistuotanto Rise and Fall of Idi Amin, eli Idi Amin – mielipuoli diktaattori.

Suomalainen nimi kertookin jo kohtuullisen hyvin, minkälaisesta elokuvasta on kyse, mutta vain alkuperäisnimen tietäville tuotoksen paikka eksploitaatio-törky-saasta ‑akselilla selvinnee tittelin posahtaessa kuvaan – minkä jälkeen Amin-tekstiin iskee salama. Tietysti tarkkaavaisimmat saattoivat jo ensin spotata elokuvan julisteeseen maalatun Aminin haukkaamassa palaa ihmiskädestä...

Aminista puhuttaessa on vielä mainittava Barbet Schroederin ansiokas dokumentti Idi Amin Dada (1974), jonka kuvausaikoihin hirmuvaltias ei edes ollut tosin vielä päässyt pahimpiin "kepposiinsa". Schroederin elokuva kuvattiin kokonaan Aminin ehdoilla, ja siinä joviaali hallitsija esittelee auliisti luotsaamaansa valtiota, hourien toinen toistaan pöyristyttävämpää tajunnanvirtaa naama täysin peruslukemilla.

Intialaisen Sharad Patelin ohjaama Rise and Fall of Idi Amin lähtee hieman samankaltaiselta tarkkailulinjalta, eli varsinaista draaman kaarta ei löydy. Tarkoitusperänä Patelilla sen sijaan on pelkästään kaksinaismoralistisesti mässäillä Aminin järkyttävillä teoilla 100 minuutin ajan, näyttäen vuoron perään räikeitä veritekoja ja Idi‑sedän muita edesottamuksia.

Elokuva alkaa Aminin vallankaappauksesta ja päättyy kauden loppuun. Siinä välissä Joseph Olitan ensimmäisessä elokuvaroolissaan esittämä Amin ehtii yhteen sun toiseen toimenpiteeseen. Amin pitää puheita, Amin chillaa uima-altaassa, Amin murhauttaa lössiä. Amin ajaa rallia ja soittaa haitaria tuohtuneille venäläisille. Amin esittelee hörötellen irtopäitä pakastimessaan.

Olitan Amin muistuttaa hyvin paljon Idi Amin Dadan Aminia, mikä ei liene sattumaa. Koska Patel ei kuitenkaan edes halua paljastaa mitään miehen psykologiasta, on Olitan hersyvä höröttely ("Thank you very much. Thank you very much indeed.") ja kajahtanut tuijotus merkillistä seurattavaa täyspitkän elokuvan verran. Kuin olisi eksynyt satuun, jossa kukaan ei tajua, että tuo joviaali autisti tuossa on pahan ruumiillistuma. Olita ei ainakaan saanut tarpeekseen, sillä mies palasi rooliin 10 vuotta myöhemmin Denzel Washington ‑elokuvassa Mississippi Masala (1991).

Kidutukset ja veriteot seuraavat toisiaan, ja niiden välissä leppoisan psykoottinen Idi‑vesseli puuhailee omiaan, toisin sanoen käväisee ruumishuoneella haukkaamassa palan tuoreesta vainajasta. Ottaen huomioon, että kyseessä on elokuva, jossa yhdelle miehelle syötetään tämän oma korva varsin selkein kuvin, kainostelee Patel yllättävän paljon alastomuuden suhteen. Tämän luokan saastassa luulisi olevan paljasta pintaa tasaisin väliajoin, mutta mukaan on mahtunut vain kaksi tissiparia Aminin naidessa vuoronperään naiskaksikkoa ("I am the sex champion"). Toisaalta, ehkä sietää olla kiitollinen, ettei tarvitse vähä väliä katsoa graafisia raiskauksia kaiken muun ohella.

Rise and Fall of Idi Amin on suorastaan pöyristyttävän tolkuton kammotuksien kavalkadi, jonka tekijöitä voisi hyvin syyttää rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Se on kuitenkin tinkimättömässä törkyasenteessaan ja yksioikoisen umpikahjossa käsittämättömyydessään sen verran hypnoottista katsottavaa, että reaktio on ristiriitainen. Miksi minä haluan katsoa tällaista ja nauraa sille? Vaikea sanoa, mutta asialla lienee jotain tekemistä itse aiheen kammottavuuden ja käsittelytavan groteskin banaaliuden hämmentävän yhdistelmän kanssa.

Lopussa vedetään vielä pohjat ilmoittamalla että tämä elokuva on omistettu kaikille niille viattomille, jotka kuolivat Aminin vallan aikana. Mitähän siihen nyt sanoisi? Haistakaa vittu? Vai "Thank you very much. Thank you very much indeed."

Sivuhuomautus: elokuvan pisteytys on täysin järjetön tehtävä, mutta päädyin Night Visions ‑festivaalin jälkeisen 22 tunnin valveilla olon jälkeen ns. väärään valintaan, eli ylipitkään kestoon suhteutettuun sekopäisyysasteikkoon.