Juho Malanin

Mondo cane oggi (1985)

Ohjaaja:

• Stelvio Massi

elokuva arvostelu

"A spine-chilling and secret practice, filmed thanks to a telephoto lense."

Italia toimi matalaotsaisuuden luottomaana elokuvatouhuissa etenkin kauhu‑ ja seksploitaatiogenrejen kukoistaessa 1960‑ ja 1980‑lukujen aikana. Näistä satapäisistä ja eri tasoisten ohjaajien filmauksista löytyy parhaimmillaan oivalluksia ja materiaalia, jotka eivät juuri kulu ajan myötä. Tällainen lopputulos ei välttämättä ole hienovaraisen elokuvakulttuurin riemuvoitto vaan se voi perustua esimerkiksi aivovammaisuuteen, outouteen tai käsittämättömään törkeyteen, kuten tässäkin käsittelyssä olevan mondo-elokuvan tapauksessa. Nämä omasta pikkuisesta maapallostamme todella huolissaan olleet elokuvantekijät harvemmin huolehtivat mistään korrektiudesta sen enempää kuin monet väkivaltaisten italo-krimienkään visionäärit, vaan tärkeintä oli löytää aiheesta (tai käsikirjoituksesta) eksplisiittisin ydin ja saattaa se valkokankaille uteliaan yleisön enemmän tai vähemmän täyttämiin hämysaleihin aikana, jolloin kaikki kuvattiin filmille.

Gualtiero Jacopettin ja Franco Prosperin ensimmäisen, unohtumattoman ja jopa vakavahenkisen, dokumentin Mondo cane (1962) nimeä lainaava Mondo cane oggi halusi katsastaa maailman tilanteiden kehittymistä 20 vuotta Prosperin ja Jacopettin jälkeen. Edistystä ei juuri ollut havaittavissa, mutta se ei ollut ongelma tämänkään filmin onnistumisen kannalta. Alun perin ohjaaja Massin ja tuottajan oli tarkoitus matkustaa latinalaiseen Amerikkaan tehdäkseen rosoisia dokumentteja mm. alueen huumerikollisuudesta ja AIDSista, mutta lopulta kuvastoa löydettiin myös muilta mantereilta. Koska harvinaisen idioottimainen kertojaääni ei jätä kuvia hetkeksikään rauhaan, on katsomiskokemus erityisen aktiivinen ja vaikeasti kuvailtavissa oleva. Juuri nuo saavutukset usein kärsivät niissä elokuvissa, joita aika on oikeasti vanhentanut. Kunnon jyräys ja sleaze oikein tehtyinä ovat itsepäisiä pysymään virkistävinä nuorukaisina.

Ensimmäisenä Mondo cane oggista havaitsee käsittämättömän vauhdin, jolla se paahtaa eteenpäin kohtauksesta, kuvasta ja maasta toiseen. Elokuvan aloituskuvakin maassa makaavasta (kenties kuolleesta) tummasta ihmishahmosta auringon paahteessa on vaikuttava ja tuo mieleen Jacopettin ja Prosperin Mondo canen runollisimmat kuvat kuolemasta. Ajoittain hillitön kohtauksesta toiseen siirtyminen synnyttää tahatonta hilpeyttä ja kalkkunamaisuutta, sillä kertojaäänen ja kuvaston välinen suhde ei todellakaan jokaisessa kuvassa edellyttäisi singahtavaa kiirettä seuraavaan, usein hyvin ikävään esimerkkiin "koirien maailman" tapahtumista. Kertojaäänen ääliömäiset vitsit useassa kohtauksessa naurattavat, kun niitä ajattelee suhteessa italialaiseen sleaze‑ ja eksploitaatiohenkeen, jossa harvemmin pyydeltiin kauniisti yhtään mitään.

Kuvasto etenee lähinnä johdonmukaisesti eri teemoista seuraavaan, eläinten veren hyötykäytöstä ihmisen tatuointi‑ ja koristemieltymyksiin, kehonrakennuksesta heroiinisalakuljetukseen ja nudismista hirvittäviin rituaaleihin, joissa kärsivät ihmiset ja etenkin eläimet. Koska sellaista materiaalia lähdettiin hakemaan, ei ollut tarpeen jättää ruutuakaan käyttämättä kuvista, joissa pitkä python-käärme nyljetään elävältä tai kilpikonna tapetaan päästä venyttämällä ja avaamalla seksuaalista viriiliysrituaalisyöntiä varten, kuten saamme kuulla. Myös ihmisen sisältä löytyy paljon mondo-miehiä kiinnostavaa ainesta, ja unohtumaton kohtaus onkin (elokuvantekijöiden mukaan) Etelä-Amerikassa epäilyttäväksi havaittu ja huostaan otettu hauta-arkku, josta löytyy vatsastaan kiinni ommeltu miehen ruumis. Yhtenäisessä kuvassa kaksi operatööriä avaavat ruumiin ja sisältä löytyy yllättäen miljoonasaalis heroiinia noin kymmenessä pussissa. Tällaiset kuvat vain jäävät tajuntaan lopullisesti eikä ole väliä onko kaikki todellista siinä mielessä mitä kertojaääni väittää; kuvassa itsessään on voimaa ja raadollista kiehtovuutta, jota voi vastaanottaa myös ilman "kertojan" höpötyksiä.

Alituisesti ajankohtaisena pysyvät aiheet seksuaalisista vähemmistöistä, sukupuolenvaihdoksista ja hitaasti kalvavasta AIDSista ovat "käsittelyssä" myös tässä. Yksityiskohtaisesti esitettävä kolmekymppisen miehen siirros naiseksi esitetään antaumuksella ja tunnelmalla, joka ei jätä mitään epävarmuuden varaan. AIDSiin riutunut ruho ruumishuoneella on toinen esimerkki kuvasta, joka toimisi omalla kammottavalla olemuksellaan ilman sanallistakin tarjontaa. On aina huvittavaa kuulla elokuvantekijöiden vakuuttelevan omien töidensä tai kohtaustensa ainutlaatuisuutta, minkä senkin voi ilmaista monella tavalla ja monessa yhteydessä. Japanilaisessa rituaalissa miehiltä katkaistava sormi painostavassa kuvassa on siis varmasti "kuvattu tässä ensimmäistä kertaa!" Kaikista tylyyksistä erottuu ainakin yksi ehdoton ilon hetki eläinten ystäville kohtauksessa, jossa suurta norsua rauhoitellaan jääkylmällä vesisuihkulla eläimen polvistuessa leikkisästi maahan. Tämä lienee myös elokuvan ainoa eläin, jolle ei tehdä pahaa.

Mondojen kohdalla voi olla hyödyllistä suhtautua elokuvantekijöiden tarjontaan astetta suuremmalla varauksella kuin esimerkiksi eksploitaatiofiktioiden tapauksessa. On selvää, että usein mistään puhtaasta dokumentista ei voida puhua, mutta valtaosa Mondo cane ogginkin kuvastosta on nähtävästi autenttista. Parasta mondoissa lienee se, että kuvan subjektiivisia mahdollisuuksia ei välttämättä kusetusyrityskään vähennä. Yllättäen kyseessä ei myöskään ole elokuva ensinäytettäväksi mukavalle tytölle tai pojalle, joka on kiinnostunut elokuvaharrastuksestasi. Ihmiskehosta etenkin sukupuolielimiin kohdistuvat operaatiot ja leikkelyt hyödyntävät kuvotukseen asti lähikuvia. Kyseessä on dokumentinomainen sarja ihmisen itselleen, toisille ihmisille ja eläimille tekemiä visvaisia ja häiritseviä toimia, jotka esitetään lievässä riitasoinnussa tanssahtelevan mutta myös Goblin-nostalgisen musiikin säestämänä.

Mondo cane oggin ihmishahmot (tekijät mukaan luettuna) ovat rehellisiä luonnolle ja Darwinille, joten ainoatakaan kuvista ei voi kiistää irralliseksi todellisuudesta, viettien, hajoamisen ja kierron maailmasta. Mitään tähtiä on hankala jaella, mutta kulttuuritoimistomme tapana on jakaa niitä kunkin elokuvan tavoitteissa onnistumisen mukaan, ja pöyristyttävyys-sadetakkiasteikolla tämä pärjää aika hyvin ja jopa samassa mitassa kuin Africa Addio (1966) ja Addio zio Tom (1971).