Ilja Rautsi

Reeker (Löyhkä, 2005)

Ohjaaja:

• Dave Payne

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dave Payne

Eli Rothin, Rob Zombien ja muutamien muiden ansiosta amerikkalaiselta kauhuelokuvalta uskaltaa nykyään jo odottaa jotakin muuta kuin tyhjiöpakattua pyhää yksinkertaisuutta pliisussa muodossa. Sellaisenkin video"helmen" kuin Addams Family Reunion (1998) ohjanneen Dave Paynen Reekeriä on jo ehditty ylistää tähän uuteen ja ilkeämpään kastiin kuuluvana, mutta ikävä kyllä tuotos on laimea sekoilu a lá Final Destination meets Cabin Fever meets... no, eipäs pilata loppua. Lopputeksteissä Payne huomauttaa kriitikoille, että olisi typerää vitsailla elokuvan olevan "stinker". joten rajoitetaan hajuvitsit yhteen.

Tuntuu nimittäin siltä, että Payne on saanut kuulla yhden pieruvitsin liikaa elämänsä aikana, ja päättänyt vihdoin iskeä takaisin. Reekerissä mystisen tappajaolennon läsnäolosta nimittäin viestii ilmassa lämpöväreilynä näkyvä todella paha haju. Paljon muuta ei ennen loppua nähdä, ja sitten kun nähdään, rukoillaan uutta design-aivoriihisessiota suunnittelijatiimille.

Reeker alkaa kohtuullisen perusmenevänä kauhukliseekokoelmana teinisakin matkatessa autiomaan halki superbileitä kohti. Sitten auto ei tietysti käynnisty ja ollaan jumissa motellilla kassi täynnä ekstaasia. Radiot eivät toimi eikä ihmisiä näy. Sitten säntäillään sekavasti sinne tänne ja päitä alkaa putoilla. Ohessa tulee pari oikeasti naurattavaa vitsiä päähenkilöiden tyhmyyden kustannuksella. Valitettavasti sakki ei ole tarpeeksi sympaattista että heidän kohtalostaan oikeasti kiinnostuisi, eikä tarpeeksi tolloja mulkkuja (kuten Rothin teoksissa) että heille jaksaisi nauraa. Näyttelijätasollakin pysytään visusti sekundapuolella, mitä nyt genreveteraani Michael Ironside käväisee nolaamassa itsensä pienessä roolissa.

Reekeristä löytyy: muutama kiva irtovitsi, vähäsen ihan pätevää splatteria. Ei löydy: oikeita hahmoja, juonta, tunnelmaa. Paynen isoin ongelma on, ettei hänellä ole ajan‑ ja tilantajua. Heebojen pyöriessä motellin ympärillä toisiaan huudellen ja pitkäksi aikaa ties mihin unohtuen katsoja havahtuu liian usein erityisesti kauhuelokuvalle kuolemaksi koituvaan tilaan: elokuvan ulkopuolelle. Loppu koettaa selitellä tätä epäjatkuvuutta, mutta siitä tulee vain fiilis että joko Payne on a) täysi tollo tai b) pitää yleisöään sellaisena. Molempi parempi, tietysti.