Ilja Rautsi

Alone in the Dark (2005)

Ohjaaja:

• Uwe Boll

elokuva arvostelu

Ohjaus: Uwe Boll

Ohjaajavisionääri Uwe Bollin raivokas haukkuminen alkaa jo olla elokuvakriitikoiden suosikkilaji. Koska Bollin lähinnä tietokonepeleihin pohjautuvat elokuvat ovat yhtä tarpeellisia kuin ykkösolut, ei tätä ole kovin vaikea ymmärtää. Se on helppoa, halpaa ja tarjoaa mahdollisuuden päteä. Hupina homma on ehkä julmanpuoleista, mutta niin on Bollin elokuvataidekin pahaa-aavistamattomalle yleisölle. Maestroa on jo usein kohotettu nykyajan Ed Woodiksi – mikä ei pidä siinä mielessä paikkaansa, että monet Woodin elokuvat ovat varsin hauskoja katsoa. Enemmänkin Boll muistuttaa Albert Pyunia, paitsi että hän saa tuntemattomista syistä enemmän rahaa poltettavakseen kuin Albert-paralle koskaan syydettiin.

Boll on nyt heittäytynyt mukaan mediapeliin ja haastanut hänet maailman huonoimmaksi ohjaajaksi haukkuneet kriitikot nyrkkeilyotteluun itseään vastaan. Vielä ei ole kantautunut tietoa, onko kukaan valmis ottamaan Bolliltä vastaan henkisen kivun ohella myös fyysistä rangaistusta, mutta kriteeriksi riittää, että on solvannut miehen lahjoja vuoden 2005 aikana – jos kritiikki on tarpeeksi tulenarkaa, lennättää Boll vastustajansa luokseen ja lätty lätisee.

Herkän taiteilijan tämänkertainen tuotos alkaa aivan jumalattoman pitkällä tekstiselostuksella, joka vielä varmuuden vuoksi luetaan ääneen. Pohjustuksessa houritaan muinaisista abkani-intiaaneista ja valon sekä pimeyden väliin jakautuvasta maailmasta. Järjen kyky käsitellä loputonta horinaa naksahtaa katki sen jatkuttua noin puoli minuuttia, mutta Dr. Boll ei niin vähästä lannistu vaan antaa hulluuden jatkua. Ja jatkua. Kun tästä manikealaisen maailmanjärjestyksen sönkötyksestä selvitään, päästään itse tarinaan, jossa köyhän miehen Indiana Jonesina kärvistelee kadonneen uransa metsästäjä Christian Slater. Slater on kasvanut orpokodissa, jossa Blackwoodsista (2002) tuttu partaveijari Matthew Walker teki paranormaaleja kokeita laitoksen viattomille suojateille. Hän yrittää löytää jotain mystistä nimeltä Erebus, ja tunkee vapaa-ajallaan Pimeydestä siinneitä toukkaparasiittejä ihmisten kurkuista alas, kooten itselleen yliluonnollista apujoukkoa. Kreikan mytologiasta keskelle 10 000 vuotta vanhoja keksittyjä intiaanimyyttejä jostain syystä temmattu Erebus tarkoitti sekä pimeyden ruumiillistumaa, että tilaa, jonka läpi kuolleet sielut kulkivat matkallaan Haadekseen. Mene ja tiedä, kaiketi nimi kuulosti kirjoittajatiiminä toimineesta simpanssilaumasta tosi jänskältä.

Sitten valloilleen karkaa joukko hitusen gigermäisiä hirviöitä ja sekaan tunkee valtion paranormaaleja asioita tutkiva virasto, Osasto 713, jota johtaa tilanteestaan oikeutetusti ahdistuneen oloinen Stephen Dorff. Lafkalle ennen työskennellyt Slater ja Dorff kisailevat puolivillaisesti alfauros-statuksesta vähän aikaa, mutta löytävät pian yhteisen sävelen. Myös Slaterin tyttöystävä, museon assistenttikuraattori, vedetään mukaan sotkuun. Hahmoa esittää 17‑vuotiaalta näyttävä Tara Reid, ja valinta on huvittavin pornoelokuvasetiltä oikeaan elokuvaan (tai no...) eksynyt bimbohetki sitten Denise Richardsin ydinfyysikon Bond-leffassa The World Is Not Enough (1999). Reidin huulikiiltoplatinablondi näyttää jatkuvasti kaikesta hämmentyneeltä kuin isin pikku prinsessa, joka yrittää prosessoida väitettä "ostarilla ei voi hengailla koko ikäänsä" läpi onton aivokuorensa.

Alone in the Dark on juuri niin kädetön räpellys kuin voi odottaakin. Boll ei saa yhteenkään hetkeen mitään eloa, vaan raahaa katsojan työn ja tuskan kautta läpi irrallisten ja töksähtelevien kohtausten sarjan, jota dvd:n takakansi häpeilemättä kutsuu "trilleriksi". Juttu jatkuu lupaamalla, että "...sinulla, hyvä katsoja, on edessäsi uneton yö!" Totta tänään, mutta se johtuu lähinnä monumentaalisesta krapulasta. Nimi on varsin harhaan johtavaa mainontaa, sillä pettymyksekseni voin raportoida, ettei kukaan pahemmin hengaile yksin pimeässä. Voikin päätellä tittelin olevan tarkoitettu kuvastamaan sitä eksistentialistista angstia, jonka korkealta kielekkeeltä itsensä epätoivoissaan ja alastomana kosmoksen edessä löytää kahlatessaan halki Bollin toivottoman törttöilyn.

Lopuksi vielä pieni sananen musiikinkäytöstä elokuvassa: Bollillä on noin kaksi sekuntia huvittava taipumus hukuttaa läpinäkyvän derivatiiviset ja ponnettomat toimintakohtauksensa joko geneeriseen ysäriteknoon tai "rankkaan" metalliin. Alone in the Dark vuorottelee näiden välissä ja heittää sekaan vielä hyppysellisen käsittämättömyyttä itämaista tunnelmaa tavoittelevien ihmeellisten huilusoundien muodossa. Juonen kannalta erittäin oleellista ja itsessään perin koskettavaa siveellistä seksituokiota puolestaan saa siivittää Neneh Cherryn ja Youssou N'Dourin vuoden 1994 etnovollotushitti "Seven Seconds". Muistatko missä olit kun kuulit tämän biisin? No, ainakin silloin oli varmasti hauskempaa. Lopputeksteihin hereillä selvinneet urhot palkitaan liittämällä suomikuva Bolliin, taustalla nimittäin pauhaa Nightwish. Bändin keulahahmo Tuomas Holopainen ei varmaan tarkoittanut aivan tätä kertoessaan haluavansa tehdä elokuvamusiikkia.

P.S. Ei, kenelläkään ei oikeastaan ole mitään syytä katsoa tätäkään Boll-pläjäystä koskaan. On vaikea sanoa, mihin elokuvan änkisin ns. Boll-asteikolle, se kun on ihan yhtä lailla avuton ja tylsä kuin ne kaikki muutkin. Jotkut meistä aina vain lankeavat vuokraamojen laareilla universumin ikuisten peruskysymysten viehätykseen: kumpi vai kampi? Koiranpaska vai lehmänpaska? To Boll or not to Boll?