Ilja Rautsi

Ernest Saves Christmas (Ernest – joulun pelastaja, 1988)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Oli vuosi 1988, ja oli kulunut kokonainen planeetan kiertomatka auringon ympäri edellisen Ernest-seikkailun jälkeen. Aika oli kypsä uusille haasteille, uusille käsikirjoittajille, samalle ohjaajalle sekä Jim Varneylle. Lasten kesäleiristä on kätevä looginen loikka suoraan jouluun, tuohon toiseen pyhään koko perheen perinteeseen. Ikävä kyllä Ernest ei tällä kertaa pääse juuri (omilla mittapuillaan) sekoilemaan, vaan pääasiassa onnistuu jatkuvasti tavoitteissaan melko ripeästi.

Ernest (Jim Varney) ajaa elokuvan alussa taksia tuttuun tyyliinsä, eli sähläten. Lentokentältä mukaan kyytiin sattuu itselleen seuraajaa etsivä Joulupukki (Douglas Seale). Mies pestiin on entinen tv‑tähti Joe Curruthers (Oliver Clark), jota samaan aikaan kosiskellaan jouluaiheiseen kauhuelokuvaan Santa's Slay. Mukaan menoon tulee vielä kotoaan karannut teinityttö Pamela (Noelle Parker), joka on kadottanut uskonsa jouluun. Pelastuuko joulu? Sulaako Pamelan sydän? Saako Jim Varney sydänhalvauksen liiallisesta ilmeilystä?

Ernest Saves Christmas on osittain askeleen lähempänä Ernestin mainosjuuria, sillä yhteen kohtaukseen on otettu mukaan subjektiivisen kameran esittämä Vern, Ernestin hyväntahtoisen kohelluksen uhriksi joutuva kaverihahmo. Voi sitä riemua ja historian siipien havinaa, kun Ernest puhuu suoraan Vernille eli kameralle ja repii jostain syystä tämän taloa kappaleiksi. Toisaalta taas elokuva on pelkkä perusamerikkalainen joulutarina, johon Ernest on ängetty mukaan. Pamelan ja Joulupukin ongelmiin keskitytään yhtä paljon kuin Ernestin perinteiseen show'hun, eikä tämä tyydytä kammottavan naamanvääntelyn vakiokiintiöön tottunutta vaativaa katsojaa.

Vaan ei hätää, Ernest Saves Christmas saa nimittäin kunnian olla elokuvasaagan ensimmäinen osa, jossa Ernest ahtautuu (hulvattomasti aina kätevästi mukana oleviin) moninaisiin valepukuihinsa pelastaakseen tilanteen ja kuluttaakseen lisää aikaa 90 minuutin kestosta, jota ei tosiaankaan ole helppo täyttää näillä mädäntyneillä eväillä. Täällä he ovat kaikki; likainen australialainen mies; niljakas virkailija; sekä tietysti kaikkien rakastama ikisuosikki, vanha kärttyisä mummo niskatuen ja kävelylaitteen kera. Jim Varneyn kouristeleva yhden miehen näytös on yksipuolisuuden loppumaton runsaudensarvi, kyltymätön komediakulkue helvetistä, joka tempaa kaikki sen näkevät mukaan infernaaliseen matkaansa, jossa ei näy päätä eikä häntää vaan pelkästään Varneyn jatkuvassa muutoksen tilassa elävät vastenmieliset kasvot. Tässä elokuvassa Varney tunkee naamaansa entistä intensiivisemmin suoraan kameraan; tarkkailijaansa, ystäväänsä, rakastajaansa – yleisöön, joka ei koskaan tuomitse häntä, vain rakastaa jokaista ihopoimun irvokasta pullistumaa. Tällä kertaa ilveily ei ole oikeastaan edes huvittavaa miltään tarkkailutason kannalta, vaan se näyttää oikeasti pelottavalta. Ei voi edes toistaa mielessään tämän olevan pelkkää elokuvaa, sillä takaraivossa sykkii inha tieto siitä, että tuo ruudulla riehuva kuminen variksenpelätti ei ole mikään erikoisefekti, se on ihan oikeasti olemassa oleva ihminen. Eli ei tämä mies ole mikään harmiton pelle, hän tekee todellista ja tahallista tuhoa suoraan katsojan aivosoluille. Lähemmin katsottuna Ernest ei ole enää hyväntahtoinen juntti, hän on kierojen avaruusolioiden ilkeämielisille geneettisille kokeille altistettu Forrest Gump, joka elää omassa vääristyneessä amerikkalaisiin televisio-ohjelmiin perustuvassa keinomaailmassaan. Hän on Twin Peaksin Bob Disneylandissa.

Ohjaaja Cherry on taas nähnyt suunnatonta vaivaa tuodakseen katsojan silmien eteen puolitoista tuntia mitätöntä ja latteaa kuvamateriaalia. Valaistus on niin lämmin, että nähdäkseen ihmisten ihon oikean värisenä, pitäisi television väriasetuksia pienentää ainakin 25 prosenttia. Taustalla kävelevillä ekstroilla on kaikilla eriväriset räikeän yksiväriset paidat. Lopputulos: Ernestin tausta näyttää joukolta liikkuvia erimuotoisia väripalikoita. Kaikki myös hikoilevat koko ajan – se voi johtua toki auringosta, mutta todennäköisempi syy on kolme kuumaa lamppua paistamassa suoraan naamaan.

Mutta hoi! Onko Ernest Saves Christmas sittenkään pelkkä harmittomaksi tarkoitettu lastenelokuva, jossa diabolinen Varney vääntelee epätodellista pärstäänsä umpimielisen ohjaajan iloksi? Vai onko se sittenkin salakavalaa propagandaa? Yleisen hyvän nimissä Elitisti tutkii asiaa:

Elokuvassa nykyinen Joulupukki aloitti työnsä 1889, ja hänen mukaansa Joulupukit vaihtuvat noin kerran vuosisadassa. Heidän voimansa loppuvat ja tilalle on pakko löytää uusi ihminen suorittamaan tärkeää työtä, joka koostuu rekiajelusta maailman ympäri ja hyödyttömän krääsän jakamisesta nappisilmäisille kakaroille. Pukilla on nyt kiire, koska hän on jo ehtinyt ylittää voimavaransa. Lopussa hän siirtää joulupukkiutensa Joen kehoon (tämä ilmenee sinisenä valomassana). Miettikäämme hetkinen: mistä tässä oikein on kyse? Mikä on tuo valomassa? Onko se kenties Pukin sielu? Vaiko Joulun Pyhä Henki? Jotain kivaa ja säihkyvää? Vai onko sittenkin kyseessä ulkoavaruudesta peräisin oleva vihamielinen parasiittiolio, joka imee ahnaasti ihmisten mehukkaita aivoenergioita kunnes keho on pelkkä kuori ja on aika siirtyä seuraavaan isäntäruumiiseen ennen kuolemaa? Samalla tämä ilmiselvästi planeettaamme invaasiota varten kypsyttävä avaruushirviö vakuuttaa kallisarvoiset lapsemme olomuotonsa hyväntahtoisuudesta, näin minimoiden potentiaalisen vastarinnan kun hänen kansansa saapuu maahan avaruuden syvän ja kylmän kuilun halki. Ja Ernest eli Jim Varney pohjustaa tätä karmivaa ja vääjäämätöntä hyökkäystä auttaessaan loista siirtymään seuraavaan isäntäänsä. Teoriaa tukee se, että ilmiselvästi parasiitin loppuun kuluttama nykyinen Joulupukki toimii halki elokuvan suorastaan käsittämättömän tyhmästi. Esimerkkinä mainittakoon hänen saapumisensa Amerikkaan passin avulla, jossa hänen nimenään on, kyllä, Joulupukki. Amerikan tulliviranomaiset tosin osoittautuvat vielä tyhmemmiksi päästäessään hänet sisään, mutta ainakin tämä selittää parasiittiteorian lisäksi sen, miksi vuoden 2001 terroristi-iskut onnistuivat. Käykää siis vastarintaan! Älkää uskoko Joulupukkia! Katsokaa Ernestejä ajatuksen kanssa ja pyrkikää syvempään totuuteen!

Loppuarvosanaan vaikutti itse Ernestin suhteellisen vähäinen osuus elokuvan tapahtumiin, sekä läpinäkyvä yritys altistaa pahaa-aavistamaton kriitikko planeetallemme vihamielisten vieraiden olioiden irstaalle propagandalle.