Ilja Rautsi

Las luchadoras contra la momia (The Wrestling Women vs. the Aztec Mummy, 1964)

Ohjaaja:

• René Cardona

elokuva arvostelu

Ohjaus: René Cardona

Sisältöä täsmällisemmin kuvaava nimi olisi kyllä The Wrestling Women vs. the Judo Women, mutta kenties se ei olisi yhtä myyvä. Santo-veteraani ja El increíble Profesor Zovek ‑ohjaaja René Cardona tuntuu tekevän elokuvia kolmesta ainesosasta satunnaisessa järjestyksessä koostuvan kaavan mukaan; tolkuttoman puisevaa jankuttavaa jaarittelutylsyyttä, useissa minuuteissa mitattavia painiosuuksia, sekä toiselta planeetalta salakuljetettua täyttä dadaa. Paininaisten seikkailussa ainekset ovat hervottoman hyvässä tasapainossa, hieman laahaavasta alusta huolimatta.

Fu Manchuksi huonosti meikatulta meksikolaiselta näyttävä (herraa voisi yhtä hyvin esittää Simo Salminen) kaikkien aikojen rikollispomo Musta Lohikäärme kidnappaa ja tappaa arkeologeja. Naisvapaapainiduolle ("heikomman sukupuolen hämmästyttävä taistelu!") ja heidän miesystävilleen selviää sukulaislinkin kautta, että konna etsii ratkaisua muinaiseen atsteekkien koodeksiin, jonka avulla hän pääsisi käsiksi mittaamattomaan suuriin kätkettyihin aarteisiin. Tätä sitten selvitellään reilusti yli puolet elokuvasta, kunnes päästään muinaisista kääröistä selviävän tarinan kautta atsteekkipyramideille, ja sieltä vihdoin jopa löytyy nimessäkin mainittu muumio. Välissä painitaan Mustan Lohikäärmeen judomestarisiskojen kanssa noin kymmenminuuttisessa kohtauksessa, joka on kumma kyllä sidottu oleellisesti juoneen. Onneksi muumio on kuitenkin odotuksen arvoinen.

Elokuva on käytännössä puhdasta Santoa, vain sillä erotuksella, että Santo puuttuu, ja tilalla on kaksi törrötissistä naista (seitsemän vuotta myöhemmin Cardona ohjasikin Santon oman muumiotapauksen Santo en la venganza de la momia). Ei ehkä kuulosta reilulta vaihtokaupalta, mutta se toimii.

Cardonan teoksen ansiot eivät kuitenkaan ole kokonaisuudessa, vaan käsittämättömässä määrässä irtonaisia absurdiuden helmiä kaukaa järjen valon tuolta puolen. Toinen naistähdistä saa osakseen autuuden ilmaista lause: "I'm scared of something in this situation that's terrifying!" Tuota kelpaa jo maiskutella suussa. Miessankareista pelkurimaisempi Tommy korjaa silti kotiin kaikista loogisista yhteyksistä vapaiden repliikkien voittajan. Tyttöjen saadessa postissa hattupaketin Tommy teoretisoi sen sisältävän kenties myrkytettyä Limburgerin juustoa vihamiehiltä. Tässä vaiheessa Cardona valloitti sydämeni kertaheitolla. Juustoa? Limburgeria? Myrkytettynä? Juustoa? Mitä vittua? Piileekö jokaisessa läpinäkymättömässä ja suljetussa paketissa Schrödingerin Limburgerin juuston kvanttikysymys? Juusto samanaikaisesti on ja ei ole olemassa, ja olemassa oleva juusto on ja ei ole myrkytettyä. Olen totaalisen pöllämystynyt ja lopullisen voimaton meksikolaisen taide-elokuvan ilmaisullisen mahdin edessä.

Musta Lohikäärme on jo luku itsessään; tässä täytyy olla yksi kaikkien aikojen älyvapaimmista roistoista maailmassa. Paitsi että hän turvautuu samaan joka paikassa ihmeellisen kaikkivoivasti oleilevaan piilokameraan sankareiden vakoilussa kuin monin osin yhtä pimeän turkkilaistapauksen The Deathless Devil (1973) pahis Dr. Satan, Musta Lohikäärme valmistaa seerumia, jolla hän voi kaukohallita sille altistamiaan ihmisiä. Käskyt koostuvat loppumattomasta litaniasta tyhjänpäiväistä horinaa: "Kuuletko minua? Minä hallitsen sinua, teet kaiken mitä käsken, tämä on tärkeää. Noin, avaa ovi, hyvä, kävele ulos... hienoa, olet totaalisesti vallassani, käänny vasempaan... nyt sinun on näytettävä normaalilta..." jne. ad infinitum. Kun Musta Lohikäärme kuulee atsteekkien salat paljastavan tarinan salakameransa kautta, hänen sanansa ovat ilmiselvän itsekritiikittömät: "That's the most utter nonsense I've ever heard." Apurien ehdottaessa pistoolien käyttöönottoa paininaisia vastaan: "That's a stupid idea." Kun... no, tätä voisi vain jatkaa ja jatkaa. Musta Lohikäärme on niin pihalla, että alkaa jo vetää vertoja Mustien ninjojen koston (1986) pääilkimykselle, joka viettää suurimman osan elokuvasta vastaten puhelimeen: "Silver Dragon speaking."

Kaikki paitsi juusto on kuitenkin pientä verrattuna varsinaiseen vetonaulaan, eli muumioon. Ruipelon miehen päälle köytetyltä tiukalta kangassäkiltä näyttävän ilmestyksen viimeistelevät kaksi eteenpäin jumittuneesti möllöttävää pallukkaa, joita hyvällä tahdolla voisi kutsua silmiksi. Otus laahustaa hitaammin kuin Jason Voorheesin rampa ja sokea maalaisserkku, mutta pystyy tiukan paikan tullen muuttumaan langoilla heilutettavaksi kumilepakoksi. Tai siis vampyyriksi, kuten asia elokuvassa ilmaistaan. Ynnä hämähäkiksi. Näiden lisäksi kammotuksen ainoa kyky näytti olevan korahdella syvältä kurkustaan pitkiä epätoivoisia murahduksia, joista tulee mieleen lähinnä kiimainen urosvompatti.

Cardona–Elokuvataide 1–0