Ilja Rautsi

Succubus (Succubus: The Demon, 2006)

Ohjaaja:

• Sami Haavisto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sami Haavisto

Pääkaupunkiseudulla toimivan harrastelijaelokuvaryhmä Blood Ceremony Filmsin kolmas täyspitkä elokuva Succubus jatkaa edeltäjiensä Desire of the Innocent Blood (2002) ja Rites of Blood (2004) viitoittamalla polulla, tällä kertaa tosin vähemmällä alastomuudella ja veriläträyksellä. Sääli sinänsä, koska juuri seksiä ja väkivaltaa aneeminen Succubus olisi huteran sisällön kuorrutteeksi kipeästi kaivannut.

Henrin (Markus Salo) elämä hajoaa palasiksi, kun hänen vaimonsa Laura (Veera Toivonen) kuolla kupsahtaa. Töissä ei ymmärretä Henrin sielun pitkää, pimeää teehetkeä ja aste asteelta mies vieraantuu yhä enemmän todellisuudesta kunnes lopulta napsahtaa. Välissä käydään meediolla ja seurataan haamuhuuhailuja. Siinäpä se.

Succubus kaipaisi päähenkilön ympärille hieman laajempaa maailmaa, johon kiinnittää tämän henkinen hajoaminen – elokuvasta päätellen Henrillä ei ole ystäviä tai sukulaisia lainkaan. Lieneekö kyseessä tietoinen ratkaisu vai huolimattomuus, jää mysteeriksi, mutta näin kapea-alaiseksi jäävä sekoilu tuntuu perin köyhältä. Kolme neljäsosaa Succubuksen kestosta saadaan vain katsoa Markus Salon tuskaiseksi jumittunutta naamaa huonossa valaistuksessa mustaan feidautuvien lyhyiden, mutta lukumäärältään loputtomien, kohtausten muodossa. Ohjaaja Haaviston tarinankerrontakyvyt eivät ole kehittyneet edellisestä elokuvasta, joten mustat häivytykset ovat edelleen ainoa tapa liittää irtonaiset kohtaukset toisiinsa. Pari kertaa turvaudutaan tarpeettomiin ja vaivaannuttaviin teksteihin ruudulla: "PSYKIATRIN VASTAANOTTO", "NELJÄS TAPAAMINEN".

Ei sinällään, että Haaviston ja Jari Mustosen käsikirjoitus tarjoaisi materiaalin runsaudensarvea. Koska amatöörielokuvan on vaikea kilpailla "oikeiden" elokuvien kanssa tuotantoarvoissa, näyttelijöiden kyvyissä tai tuotannon ulkoisissa piirteissä ylipäänsä, pitäisi niiden olla mahdollisimman tiiviitä, idearikkaita ja räikeän suoraviivaisia. Myös pöyristyttävyydestä on apua. Succubus ei ole mitään näistä, eikä tarjoile mitään muistettavaa. Osin elokuva tosin hukkuu omaan kunnianhimoonsa, tekijöiden yrittäessä luovia tyylilajista toiseen ilman sen kummempaa ymmärrystä niiden yksittäisistä sävyistä tai yhteen saattamisesta. Kohtausten kirjon vaihtuessa koomisesta dramaattiseen ja säikyttelykauhusta totaaliseen orgiaan, pitäisi kameran takaa löytyä vankan tyylitietoinen monigenrehallitsija, jota saa nyt vain toivoa. Mustosen viehätys Bunueliin nostaa päätään silmämunan viilto-kohtauksessa, mutta ei ikävä kyllä näy tai tunnu muuten kuin tällaisena irtoheittona. Haaviston kyvyt taas tuntuvat olevan enemmän sijoittuneet tuottajan pallille, sillä tällaisen porukan kasaan kerääminen ja organisointi pelkällä hyvällä tahdolla ei liene aivan helppoa.

Isoin ongelma loputtomalta tuntuvan keston (puolituntisena juttu voisi toimia) ohella on kuitenkin elokuvan loputon kuvallinen synkkyys. Toki tarina on synkkä, mutta olisi silti hyvä nähdä, mitä siinä tapahtuu – nyt moneen otteeseen sai vain arvailla. Ohjaaja tosin ilmoitti teatterinäytännön lopuksi mustuuden johtuvan lähinnä videotykin säädöksistä, ja että kuva sekä värit näkyvät huomattavasti paremmin tulevalla dvd‑julkaisulla. Tämä tuskin silti auttaa muutamia kohtauksia, joissa ei selvästi ole käytössä minkään maailman valaistusta. Yhdessä kohtaa Henri kuulee aavemaisen äänen ulisevan uudestaan ja uudestaan: "Minä autan sinua näkemään..." Katsoja olisi kiitollinen, mikäli haamu kävisi tuumasta toimeen.

Uutiset eivät silti ole aivan kokonaan huonoja. Muutama näyttelijäsuoritus on tahattoman huvittava yliampuvalla tavalla (psykiatrin esittäjä voi kumartaa) ja Mikko Mustosen kauhukliseisiin nojaava musiikki on suhteellisen pätevää tavaraa. Myös kummitusefektit on luotu ammattitaitoisesti ja lopussa jopa päästään sellaiseen räikeään tuonpuoleisen tissi-veri-orgia-irrotteluun, jonka parissa Haavisto näyttää olevan vahvimmillaan. Ja löytyy tietysti jo sekin positiivinen seikka, että kukaan ylipäänsä tekee tällaista tässä maassa. Ärsyttäväähän Succubuksen kaltaista selvästi sydänverellä pakerrettua tuotosta on haukkua, vaan minkäs teet.