Antti Tohka

Lakeuden kutsu (2000)

Ohjaaja:

• Ilkka Vanne

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ilkka Vanne

Antti Tuurin Pohjanmaa-trilogian viimeisen osan elokuvasovitus on yksi harvoja hyviä kotimaisia elokuvia. Sen vahvuudet ovat runsaat: nerokas dialogitykitys, loistavat näyttelijäsuoritukset ja Ilkka Vanteen tyylikkään aneeminen ohjaus. Monella tasolla viehättävä tarina kuvaa mainiosti maaseudun dekadenttia menoa, helppoheikkien mellastamista ja kepulaisisäntien haureutta. Pohjanmaa-elokuvasta (1988) tutut karjut ovat muuttuneet eturauhassyövästä ja virtsavaivoista kärsiviksi ruikuttajiksi. Potin korjaavat Ameriikan raitista (1990) tutut kestiläpukuiset pisnesmiehet, jotka pyörittävät maalaistolloja mielin määrin.

Kari Väänänen näyttelee Erkki Hakalaa, joka palaa Amerikasta huomatakseen, että emäntä on ehtinyt pakolaisvuosien aikana pyöräyttää jollekin muulle taholle pari kersaa ja firma on päätynyt huijariveljesten käsiin. Takuma Tsurugi ‑tyyppisellä kylmällä toiminnalla Hakala palauttaa vanhan, ennen amerikanraitille lähtöään vallinneen balanssin hetkessä. Suorasukainen tapahtumaketju tuo mieleen Brian Helgelandin Paybackin (1999): asiat menevät juuri niin kuin päähenkilö oli niiden aikonutkin menevän, lyhintä reittiä kahden pisteen välillä. Aihettahan on usein aiemminkin käsitelty kotimaisessa elokuvassa, mutta lopputulos on pilattu vesittämisellä ja kansakuntamme verissä olevalla luterilaisella anteeksipyytelyllä. Teot ovat jääneet puolitankoon; yleensä oikeustaistelija on ampunut itsensä haulikolla tai tehnyt jotain muuta masentavaa. Oli aikakin lopettaa moinen vammailu! Kyllästyttää työttömien roskakuskien itkuvirret systeemistä ja muu vollotus, jollaisen kuvaamiseen verorahat uppoavat.

Pohjanmaan lakeudeksi kutsuttu tyhjyys on tallennettu kauniisti, Volvo kaahaa pitkin autiota baanaa. Paikkojen täydellinen mitäänsanomattomuus korostaa toimintaa mainiosti ja antaa tapahtumille uskottavat raamit – kukapa maailmanvallesmanni ei pärjäisi ympäristössä, jossa ainoa ärsyke on lehmänlannan haju? Kuvaajana toiminut Pini Hellstedt (mm. Tyttö sinä olet tähti, 2005 ja Matti, 2006) on muutenkin sisäistänyt tehtävänsä oivallisesti; turhaa ja ärsyttävää kikkailua on vältetty viimeiseen saakka.

Lakeuden kutsu tuo vahvasti mieleen Quentin Tarantinon elokuvan Jackie Brown (1997), ja ohjaajan klassikko-otoksia lainataankin Lakeuden kutsussa tribuutinomaisesti. Kokonaisuuden kruunaa suomalaisten näyttelijöiden kerma, joista itsestään selviä valintoja ovat olleet Vesa Vierikko lipevänä huijarina, Esko Nikkari "äijänä", Martti Suosalo Hakalan sliipattuna apumiehenä ja Mari Rantasila "itsenäisenä" naisena.

Lyhyesti sanottuna Lakeuden kutsu osoittaa, että Suomessa osataan tehdä myös fiktioelokuvia, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole korostaa ohjaajansa usein säälittävällä tavalla vääristynyttä kuvaa omasta nerokkuudestaan, kusettaa Elokuvasäätiöltä ja muilta tuki-instansseilta rahaa tai olla muuten vain turhaa jatkoa Spede Show'lle (1968–1987).