Ilja Rautsi

Murderball (2005)

Ohjaaja:

• Henry Alex Rubin
• Dana Adam Shapiro

elokuva arvostelu

Ohjaus: Henry Alex Rubin, Dana Adam Shapiro

Jos ajattelee pyörätuolipotilaiden olevan rauhallisia rillipäitä, jotka pelaavat puistossa shakkia ja nauttivat toisinaan lasin laatubrandya, kannattaa ottaa ensitehtäväkseen Murderballin katsominen. Pyörätuolirugby nimittäin on laji, jota todennäköisesti moni fyysisesti täysin kunnossa oleva epäilisi edes kokeilla, saati sitten pelata säännöllisesti.

Henry Alex Rubinin ja Dana Adam Shapiron jälkimmäisen artikkeliin pohjautuva dokumentti alkaa vuoden 2002 Göteborgiin sijoittuvissa pyörätuolirugbyn maailmanmestaruuskisoista, joissa 10 vuotta lajia hallinnut USA häviää yllättäen niukasti Kanadan joukkueelle – jota valmentaa Amerikan joukkueen entinen tähtipelaaja Joe Soares. Lapsuuden polion myötä toimintakyvyttömät jalat saaneen Joen ohella toiseksi päähenkilöksi nousee amerikkalainen Mark Zupan, joka halvaantui 18‑vuotiaana auto-onnettomuudessa rattijuoppokuskinsa törttöilyn johdosta. Molemmat edustavat omalla tavallaan amerikkalaista ryysyistä rikkauksiin ‑unelmaa; USA:ssa kasvanut Joe on kotoisin Portugalista, jossa hänen itsensä mukaan kasvuolot olisivat olleet runsaasti rankemmat. Ja kuten Joe, myös jo ennen onnettomuuttaan urheilullinen sekä äärikilpailuhenkinen Mark on kiskonut itsensä ylös epätoivon syövereistä suoraan lajinsa huipulle. Varsinaista katkeruutta tilanteestaan ei kumpikaan ainakaan paljasta. Nyt entisten joukkuetovereiden välillä vallitsee katkera kilpailu.

Rubin ja Shapiro keskittyvät seuraamaan sekä taustoittamaan Joen ja Markin elämää rinnakkain harjoitusten ohella. Kumpikin joukkue tähtää vuoden 2004 paralympialaisiin Ateenassa tavoitteenaan kultaa. Sisältö ei kuitenkaan keskity pelkästään urheilijoihin, vaan elokuvassa nähdään myös tuoreeltaan halvaantuneen Keith Cavillin hankalaa sopeutumista täysin uudenlaiseen elämäntyyliin pyörätuolissa. Laaja näkökulma toimii kokonaisuuden eduksi, eikä elokuva ratsasta lajin rankkuudella tai siihen osallistuvien raivokkaan hullua testosteronia tihkuvalla sekopäisyydellä. Aineksia kyllä olisi, sillä etenkin normaalielämässä rennolta ja vitsailevalta vaikuttava Zupan tuntuu pelikentällä suorastaan psykoottiselta. Joe puolestaan vaikuttaa vuosien varrella rentoutuvan ja pääsevän yli ääritiukalta isältään omaksumistaan asenteista. Finaalissa miehet ja joukkueet kohtaavat taas, eikä tuloksen puolesta voi olla jännittämättä.

Murderball ei selittele, vaan seuraa subjektiensa toimia, antaen heidän puhua puolestaan. Muutamaan otteeseen ohjaajat tosin turvautuvat teksti-ilmoituksiin kertoessaan, mitä on juuri tapahtunut. Sisältö pysyy kuitenkin koko keston ajan kiinnostavana, johtuen paitsi värikkäistä persoonallisuuksista, myös urheilulajista itsestään.

Osuvasti murhapalloksi syntyaikoihinsa kutsuttu pyörätuolirugby voisi hyvin olla suoraan antiikin Rooman gladiaattoriareenalta. Pelaajien jonnekin keskiaikaisen sota-aseen ja Mad Maxin välimaastoon sijoittuvat pyörätuolit on kaikki tehty mittatilaustyönä omistajilleen. Nämä mallit eivät tutise tai hajoa, saati sitten kaadu – ainakaan ilman kovaa törmäystä päätä pahkaa toisen kanssa, ja niitä menossa tietysti riittää. Pelaajien tehtävänä on kuljettaa pallo maaliin, mutta juju on siinä, ettei sitä saa pidellä käsissään kauempaa kuin 10 sekuntia. Siihen mahtuu hyvää aikaa toiselle syöksyä kylkeen. Peli näyttää äärimmäisen rankalta pelaajien iskeytyessä toisiaan vasten ja lentäessä pläsilleen kovalle kentälle. Ottelut ovat intensiivisiä, ja on pienoinen sääli ettei niitä nähdä enempää. Naisia ei minkään maan joukkueissa näy, eikä elokuva vastaa kysymykseen harrastaako kauniimpi sukupuoli lajia lainkaan. Pienoisista kauneusvirheistään huolimatta Murderball on viihdyttävää ja ajatuksia herättävää katseltavaa. Toisen mahdollisuuden tyhjästä itselleen luoneiden miesten sisua ja energiaa voi vain ihailla.