Matti Erholtz

Mr. India (1987)

Ohjaaja:

• Shekhar Kapur

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shekhar Kapur

Elokuvat joissa on laulavia ja tanssivia lapsia eivät yleensä ole hyviä. Mr Indiassa on laulavia ja tanssivia lapsia ja lisäksi näkymätön supersankari. Kaksi huonoa ideaa. Sovittavia piirteitä löytyy, mutta Mr India jää silti turhauttavan epätasaiseksi katsomiskokemukseksi.

Leffa alkaa hyvin lupaavasti. Lyhyen prologin jälkeen, jossa poliitikot valittelevat Intian levottomuuksia ja epäilevät että niitä johdetaan ulkomailta, kamera siirtyy kuvaamaan levottomuuksien alkuunpanijan Mogambon (Amrish Puri) saarivaltakuntaa. Mogambo on superrikollinen joka haaveilee nousevansa Intian kuninkaaksi sen jälkeen kun on ensin syössyt maan täydelliseen sekasortoon. Mogambon yksityisarmeijan sotilaat ovat niin kuuliaisia että hyppäävät vaikka punaista happoa täynnä olevaan altaaseen hänen käskystään. Se yksi asia joka tekisi Mogambon armeijasta todella voittamattoman häneltä kuitenkin puuttuu, eli "näkymättömäksi tekevä kaava". Kaksikymmentä vuotta aiemmin Mogambon miehet yrittivät ryöstää kaavan sen keksineeltä intialaiselta tiedemieheltä, mutta hän kuoli paljastamatta sitä kenellekään. Keksijän poika Arun (Anil Kapoor) asuu kymmenen orpolapsen kanssa merenrannalla olevassa talossa, jonka Mogambo haluaisi aseiden salakuljetusbisneksiensä tukikohdaksi.

Tähän asti kaikki hyvin. Juoni on mukava. Aina luotettava Amrish Puri ottaa mehevästä pahisroolistaan kaiken irti ja lavasteet ovat muhkeita. Sitten leffa lähtee seurailemaan orpokodin elämää ja alkaa saada rasittavia piirteitä. Arun on köyhä mutta onnellinen ja lapset ovat köyhiä mutta pirteitä. Arun ja lapset tanssivat ja laulavat iloisen laulun siitä miten välillä sataa ja välillä paistaa. Lapset ovat söpöjä ja nokkelia ja vääntelevät hassusti naamaansa. Yhdellä on ylisuuret silmälasit. Yksi tanssii breakdancea. Sietämätöntä. Eikä jatkossakaan ole paljon hurraamista, kun Arun muuttuu supersankari Mr Indiaksi saadessaan haltuunsa isänsä keksimän näkymättömäksi tekevän laitteen (eräänlainen ranneke jossa on värillisiä valoja). Seuraa epäkiinnostavalla tavalla hölmöjä kohtauksia kun Arun pieksää häntä ahdistelevia konnia näkymättömänä ja välillä tietysti laulaa ja tanssii vähän lisää lasten kanssa. Kaikki "näkymätön mies" ‑aiheeseen liittyvät tylsät trikit nähdään. Elokuvaa yrittää kääntää vähän aikuisempaan suuntaan seksikäs Sridevi, joka esittää Arunin taloon alivuokralaiseksi muuttavaa lehtinaista, mutta hänkään ei voi pysäyttää Mr Indian degeneroitumista täysiveriseksi lastenelokuvaksi. Yksi skideistä saadaan sentään räjäytettyä kuoliaaksi ennen loppua mutta se on liian vähän, liian myöhään. Jamesbondmainen finaali olisi muuten vauhdikas ja hauska mutta pennut tulevat pilaamaan senkin temppuineen.

Mr Indiaa vaivaa siis se mikä monia muitakin Bollywood-leffoja eli turha söpöily ja perhe-elokuvamaisuus. Kapoor, Puri ja Sridevi ovat kaikki miellyttäviä ja karismaattisiakin näyttelijöitä, mutta eivät mahda ohjaajan haparoivalle tyylitajulle mitään. Mr Indiasta tekee kaikesta huolimatta lähes olennaista katsottavaa Sridevin pari sensaatiomaista laulu‑ ja tanssinumeroa. Legendaarinen "Hawa Hawaii" on niin biisinä (duo Laxmikant-Pyarelalin käsialaa) kuin esityksenä totaalisen riemastuttava, lukemattomia katsomiskertoja kestävä Bollywood-klassikko. Tässä on sitä positiivista naiiviutta ja hillittömyyttä, johon Mr India yltää muuten vain satunnaisesti. Lähes yhtä hieno on Mr Indian toinen helmi: briljantisti visualisoitu sensuelli Anil Kapoor-Sridevi ‑duetto "Kaante Nahin Kaat Te". Näiden takia kannattaa jo kärsiä joitakin lapsellisuuksia.

Teknisesti Mr India on hyvää työtä, kauniisti kuvattu ja lavastettu. Jos ei erityisesti inhoa lastenelokuvia voi lisätä leffan saamiin tähtiin ainakin yhden. Samantyyppistä menoa mutta aikuisempaan makuun kaipaaville voi suositella vaikka Ramesh Sippyn Shaania.