Ilja Rautsi

Star Crystal (1986)

Ohjaaja:

• Lance Lindsay

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lance Lindsay

Vähintään 90% kaikesta tuotetusta taiteesta on mitä todennäköisimmin täyttä roskaa. Science fiction, tuo ideoiden luvattu maa, ei genrenä muodosta poikkeusta tälle Murphyn lakia tiukasti noudattavalle periaatteelle. 80‑luvulla valmistui toki monia klassikoita Blade Runnerista Braziliin, mutta 1985 vehreää planeettaamme saastuttamaan ilmaantunut Star Crystal ei lukeudu tähän arvostettuun joukkoon. Jos tieteiselokuvilla olisi tanssiaiset, Star Crystal olisi yksin riutuvien seinäkukkasten varjojen peittämä hometahra lattialla.

Ryhmä urheita astronautteja pelaa jalkapalloa Marsissa (kuulostaa hauskemmalta kuin kurja todellisuus) ja yksi heistä löytää merkillisen kivimäisen artefaktin. Pian koko sakki on kuollut ja asiaa saapuu selvittämään toinen miehistöllinen idiootteja. Möntistä kuoriutuu ulos salaperäinen avaruusolio, joka... no, jos E.T. ja Alien yhdistettäisiin nuhaiseen klitorisetanaan, olisi lopputulos hyvin lähellä Star Crystalin limaölliäistä.

Elokuvan hahmojen kutsuminen persoonallisuudesta vapaiksi ei riitä kovin pitkälle, sillä ohjaaja Lance Lindsayn selvästi rakastamat tietokonemonitorit ovat eläväisempiä ja tunneilmaisultaan kehittyneempiä. Jos Star Crystalissa on menettelevien pienoismalliefektien lisäksi tehty jotain edes vähän oikeaan suuntaan viittaavaa, niin kyseessä ovat ehdottomasti loputtomista vilkkuvista valoista muodostuvat, jatkuvasti piipittävät massiiviset tietokonepaneelit. Vaikutelma on niin lähellä Al Bradleyta, että herkempi mies saattaisi jo valahtaa kyynelehtimään.

Muun elokuvan aikana kyynelehtiäkseen ei kuka tahansa katsoja sen sijaan tarvitse mitään sen kummempaa kuin 1) silmät ja 2) aivot – reaktio on lähes automaattinen. Muita mahdollisia oireita saattavat olla äkillinen huimaus, halu tuhota välittömässä läheisyydessä olevaa materiaa sekä jyskyttävä tuska otsalohkossa. Säveltäjä Doug Katsaros on lopullinen kuorrute kakkakakun huipulla. Herran syntetisaattorista kantautuvat, kolmen sekunnin välein itseään tehottomasti toistavat pimpomtydytydytydy-sulosoinnut riivaavat ääniraitaa sen verran jatkuvalla syötöllä, että joutuu väistämättä epäilemään koko komeuden syntyneen yhdessä intensiivisessä sessiossa, jollaisia jotkut tapaavat kutsua hissimatkoiksi.

Pientä hupia on sentään mahdollista puristaa C. Juston Campbellin uskomattomat mittasuhteet saavuttavasta epäluontevasta patsastelusta, monitorin kautta nähtävästä, Pacmania muistuttavasta kiihkeästä takaa-ajosta sekä Gar‑nimeä tottelevan avaruusolion häkellyttävästä ulkomuodosta. Otuksen koriseva äännähtely yhdistettynä oudon vaginaalisiin lähikuviin limaisesta silmästä, joita Lindsay lataa ruutuun tuon tuosta – usein nimessä mainitun kristallin peittäessä totaalisesti kuvan etualan, kaiketi mysteerin tuntua luodakseen – lähettävät alitajunnan suoraan takaisin kohdun pohjukoille viettämään ansaittua lomaa. Lopussa tarjoillaan myös melko mullistava Jeesukseen liittyvä juonenkäänne, jolle saattaisi ehkä jaksaa nauraakin, ellei sitä edeltävä hirvitys olisi imenyt kaikkia mehuja.

Yksi tähti elokuvalle, yksi klitorisetanalle.