Jarkko Lehtola

I nuovi barbari (Uudet barbaarit, 1983)

Ohjaaja:

• Enzo G. Castellari

elokuva arvostelu

Ohjaus: Enzo G. Castellari

"It's 2019 AD – the nuclear holocaust is over"; todetaan alussa lakonisesti. Samasta tapahtumavuodesta huolimatta elokuvan maailmalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä 2019: After the Fall of New Yorkin (1983) kanssa. Vuosiluku on vain yksinkertaisesti plagioitu molempiin elokuviin Blade Runnerista (1982).

The New Barbarians on suora Mad Max 2: The Road Warrior (1981) ‑rip‑off. Pääelementit ovat täysin identtisiä: paikallinen yhteisö, jonka saavutuksia paikallinen rosvojoukko terrorisoi ja yksinäinen vaeltaja, jolta löytyy näennäisestä nihilistisyydestä huolimatta ripaus oikeudenmukaisuutta. Elokuvan juonenkulku noudattaa siis täysin lajityypille kliseistä modernin westernin kaavaa ja ilman futuristista miljöötä se voisi olla lähes sellaisenaan normaali spagettiwestern.

Scorpion (Giancarlo Prete) on vaeltava desperado, joka sattuu eksymään Onen (George Eastman) johtaman rosvojoukon alueelle. Oikeasti molemmat osapuolet sattuvat vain samaan aikaan samalle hiekkakuopalle. Alueella asustelee myös ihmisjoukko, joka pyrkii uudelleenrakentamaan sivilisaatiota rauhanomaisin keinoin. Tarina etenee kliseisesti Scorpionin tutustuessa rosvojoukolta pelastuneeseen naiseen Almaan (Anna Kanakis) ja yhteisöön (jonka johtajan nimi on tietysti Moses). Alma ei kykene vastustamaan Scorpionin kaltaista urosta, joka normaalitavoista poiketen ei iskekään heti rintoihin kiinni, vaan on huolissaan vain olkapään haavoista. Tästä seuraa loogisesti ns. astumiskohtaus, jossa pariskunta puuhastelee läpinäkyvässä ja vihreää valoa hohtavassa teltassa. Tapahtuma herättää ensimmäiset epäilykset Scorpionin seksuaalisista taipumuksista. Myöhemmin mukaan lyöttäytyy myös toinen oikeamielinen vaeltaja, Nadir (Fred Williamson), jonka aseistukseen kuuluu taljajousi räjähtävillä nuolilla. Tulevissa tapahtumissa Scorpion nahistelee useaan otteeseen ryövärijoukon kanssa ja siinä sivussa puolustaa Moseksen johtamaa yhteisöä. Jossain vaiheessa tulee tietysti eteen kliseinen valintatilanne, jossa antisankarin ja sankarin välimaastossa liikkuvan päähenkilön on tehtävä päätös auttamisen ja välinpitämättömyyden välillä. Päätöksen jälkeen Scorpion saapuu taistelukentälle päällään kaikkien aikojen exhibitionistisin taisteluhaarniska.

Jos jokin asia elokuvassa hämää, niin ehdottomasti läpinäkyvän muovin ylikäyttö: siitä kun on tehty niin taisteluhaarniskat, teltat, ajoneuvojen kattoluukut kuin suojapukujen taktiset osiot. Käytännollisin idea ‑palkinnon saa naisten suojapuku, joka rintojen tasalla varustettu läpinäkyvillä muovikuvuilla. Ydintuhokaan ei ole hävittänyt ihmisen kykyä keskittyä olennaiseen. The Road Warrior ‑plagiaatin voisi olettaa sisältävän jonkinlaista ns. car culture ‑asennetta, joko bensankatkuisen tyylin, muskeliautojen tai tasokkaiden ajoneuvokohtausten muodossa. Tässä suhteessa joudutaan kokemaan suurin pettymys. Ajoneuvojen tyyli on haettu Paul Bartelin Death Race 2000:sta (1975), eikä näissä invamopon nopeudella liikkuvissa kuuautoissa pääse näkemään minkäänlaista vauhdin hurmaa. Kaiken tämän lisäksi elokuva sortuu tuomaan maailmankaikkeuden ärsyttävimmän hahmontyypin kankaalle: kymmenvuotiaan mekaanikkokersan, joka hallitsee kaiken maan ja taivaan väliltä. Tämä ärsyttävyydessä lähes Anakin Skywalkerin luokkaa oleva penikka omaa myös elokuvan lopputaistelun suurimman body-countin. Ja millä? No jollain perkeleen ritsalla!

Rosvojoukkio Templarit koostuu sekopäistä, joiden ainoa motiivi on tappaa ja tuhota. Heidän yksinkertaisia tarkoitusperiään pyritään valottamaan Onen yliammutulla saarnalla, jossa julistetaan joukon oikeuttaa tappaa ja tuhota. Jottei asia jäisi vain puheeksi, niin rosvojoukkion jäsenet näkevät hämmästyttävästi vaivaa siinä, että taistelukentän viimeinen uhri kokisi kuolemansa mahdollisimman erikoisesti. Näitä raukkoja ei hoidella enää normaaleilla aseilla, vaan heitä saatetaan vaikkapa yrittää seivästää autojen edessä oleviin keihäisiin. Kaiken tämän lisäksi Templars-jengi paljastuu avoimesti homoiksi! Naisten joutuminen raiskauksen uhriksi ei ole mikään outo tapaus genren elokuvissa, mutta miehen raiskaus on kuitenkin harvinaista. Varsinkin kun kohteena on elokuvan sankari.

Näyttelijätyössä on se italoleffojen vakioasetelma: muutama vakinäyttelijä varastaa koko show'n, muut ovat melko värittömiä statisteja. Maailman coolein neekeri Fred Williamson on tietysti omaa luokkaansa, samaten aina yhtä luotettava George Eastman. Jos ei miehen elokuva-ansioista respectiä heru, niin sitten sitäkin enemmän siviiliansioita: Eastman on huhujen mukaan naimisissa Emanuelle-sarjan päätähden Laura Gemserin kanssa. Toista rooliaan näyttelevä Anna Kanakis on suhteellisen mitäänsanomaton, vuotta myöhemmin After the Fall of New Yorkissa tilanne on jo ihan toinen. Mekaanikkokersana hääräilee Giovanni Frezza, joka on tuttu mm. Lucio Fulcin House by the Cemeterysta (1981). Viimeisen esiintymisen Frezza suoritti juuri Night Visionsissakin esitetyssä Lamberto Bavan Demonsissa (1985). Tässä vaiheessa täytyisi kai mainita myös pitkähkön elokuvauran omaava Giancarlo Pretekin, mutta hänen suorituksensa on epäuskottavin ja unohdettavin koko elokuvassa (osasyy on hahmokehityksen kannalta tarkasteltuna erittäin epäonnistunut käsikirjoitus).

The New Barbariansin jälkeen Enzo G. Castellari viihtyi post-apocalypse-elokuvien parissa kolmen elokuvan verran. Elokuvien taso parani, mutta The New Barbarians eroaa outoudessaan myöhemmistä tekeleistä. Exhibitionistisessa cowboyssa, homoseksuaaleissa tappajatemppeliritareissa ja pasifistisessa Mooseksen luotsaamassa heimossa on kieltämättä jotain kiehtovaa symboliikkaa.