Jarkko Lehtola

2019 – Dopo la caduta di New York (New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019, 1983)

Ohjaaja:

• Sergio Martino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Martino

2019: After the Fall of New York on legendaarinen trash-helmi, joka apinoi John Carpenterin Escape from New Yorkia (1981). Presidentin sijasta Plissk... siis Parcifal etsii raunioituneelta Manhattanilta maailman ainoaa hedelmällistä naista.

Alussa kertojaääni kertoo karua historiaa PAN‑American liittouman ja Euracsien (Euroopan-Aasian-Afrikan muodostama unioni) välisestä totaalisesta sodasta kameran kiertäessä tuhoutuneessa New Yorkissa. Radioaktiivinen laskeuma on mutatoinut osan ihmiskunnasta ja aiheuttanut kaikkien naisten totaalisen sterilisaation. Tämän seurauksena 15 vuoteen ei ole syntynyt yhtään lasta. Fasismia huokuva Euracs miehitti Yhdysvallat ja perusti päämajansa tuhoutuneeseen New Yorkiin. Joukot puhdistavat kaupunkia alkuperäisistä asukkaista ja ne harvat, jotka jäävät eloon tästä jahdista, joutuvat Euracsien lääketieteellisiin kokeisiin.

Samaan aikaan Nevadassa käydään toisenlaista kamppailua. Gladiaattorimaisissa kisoissa kaksi autokuntaa taistelee keskenään hiekka-areenalla. Hallitseva mestari, Parcifal (Michael Sopkiw) puolustaa mestaruuttaan listimällä koko autokunnallisen vastustajiaan. Mestari saa palkinnoksi mm. "licence to kill" ‑merkkejä (näiden funktio ei ihan selvinnyt, kai niillä sitten saa tappaa lisää ihmisiä). Kaupan päälle Parcifal saa vielä paikallisen horon, mutta käytännöllisenä miehenä hankkiutuu tästä painolastista eroon nopeasti. Hieman myöhemmin PAN‑American joukot kaappaavat Parcifalin ja vievät tämän salaiseen tukikohtaansa Alaskaan.

Alaskassa Parcifal saa kuulla PAN‑American joukkojen suunnitelmat: heidän aikomuksenaan on lähteä avaruusaluksella perustamaan siirtokuntaa Alfa-Centaurin tähdistöön. Koko reissu on tietysti turha, jos ihmiskunta kuolee sukupuuttoon seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Onneksi New Yorkissa (tietysti) on professori, jonka hallussa on maapallon ainoa hedelmällinen nainen. Parcifal saa tehtäväkseen hakea tämän uuden Eevan, jonka munasoluilla ihmiskunta pääsee uuteen alkuun. Palkkioksi Parcifalille luvataan lippu Alfa-Centauriin. Kahden apulaisen Bronxin (Paolo Maria Scalondro) ja Ratchetin (Romano Puppo) avulla matka kohti saastaista, rottien ja euracsien kansoittamaa New Yorkia alkaa.

Tuhoutunut New York onkin sitten todella hienon näköinen ja täysin omaa luokkaansa. Parhaimmillaan lavasteet (ja hyvin löydetyt kuvauspaikat) ovat todella saastaisen näköisiä ja huonoimmillaankin käytetään tyydyttävästi savu/sumu-efektiä loppumattomien romukasojen keskellä. Lavasteiden ohella hyödynnetään usein pienoismalleja joista huokuu enemmänkin indie-tuotannon tyyppinen vilpitön omistautuminen ja yrittäminen kuin maksimaalinen säästö. Ylilyönneiltä ei luonnollisesti vältytä: varsinkin muutamat avaruusaluskohtaukset ovat kuin suoraan Myrskylinnuista. Euracsien päämajakin on hieman erikoinen tapaus. Osa kohtauksista kuvattiin meijerissä, eikä sisätiloja ole lavastettu paljonkaan: välillä juostaan kylmähuoneiden muoviovien läpi ja huoneet ovat muutenkin yhtä futurististisen jännittäviä kuin elintarvikelaitoksista nyt yleensä tapaa löytyä. Näyttelijöiden maskeerauksiin on panostettu normaalia enemmän, mutta muuten asusteet ovat sitä vakiokamaa: löytyy punkkareita, Judas Priest ‑faneja ja janitsaareja apinoiden planeetalta.

Paljon painoarvoa voidaan antaa Sergio Martinon visuaaliselle silmälle ja erityisesti tavalle rytmittää elokuva. Säännöllisin väliajoin ruudulle heitetyt what-the-fuck ‑tilanteet ja tapahtumat päättyvät poikkeuksetta aina silmittömään väkivaltaan. Mukaan mahtuu täysin käsittämättömiä kohtauksia ja tilanteita, kuten verenhimoinen nukkumatti/klovnivampyyri vauva-ansoineen. Tilanteet herättävät myös useimmiten kysymyksiä, mutta tarjoavat harvoin vastauksia: miksi miinojen aktivoimisen jälkeen niihin syttyy kirkas valo? Tai miksi Pan‑American presidentti asettaa koko kolonisaatio-suunnitelman kriittisimmän osuuden miehen harteille, jonka meriitteihin kuuluu vain futuristisen romurallin Nevadan mestaruus?

Michael Sopkiw heittää ensimmäisen ja muistettavimman pääroolinsa vain neljän elokuvan pituiseksi jääneellä urallaan. Ehdonalaisesta pääosaan hypänneen Sopkiwin toimintaa ei vielä voi varsinaisesti näyttelemiseksi kutsua, mutta sujuvasti hänkin haahuilee muiden mukana kameran edessä. Homma ei siis ole täysin hukassa ja onhan Sopkiwissa kuitenkin jonkinlaista karismantynkääkin. Anna "Miss Italia '77" Kanakiskin alkaa olla jo suhteellisen katu-uskottava eurotrash-typy. Euracsien alfanaaraan rooli on mainio sekoitus teinityttöä, s/m-dominaa ja fasistiemakkoa. George Eastmanin rooli on normaalista poiketen aika rauhallinen, mutta sujuvasti mieheltä sujuu myös apokalyptisen neanderthalin osa.

Dialogi on yksinkertaista, töksähtelevää ja lauseet lyhyitä – ja välillä auttamattoman typeriä. Malliesimerkkinä dialogin korniudesta voi pitää Parcifalin yksinpuhelua rakkaudesta ja ihmiskunnan selvitymisestä. Täysin käsittämättömään pseudofilosofiaan tuo oman kajahtaneen mausteensa tilanne, jossa kyseinen monologi lausutaan (jätetään tuon tilanteen sisältö kuitenkin mainitsematta). Super Mario Bros ‑pelien hahmoilta kuulostavat roolinimet ovat myös melko veikeitä: Pääkolmikon Parcifalin, Ratchetin ja Bronxin lisäksi löytyy Rat Eater King (rottia ravintonaan käyttävän jengin johtaja), Shorty (kääpiö) ja Big Ape (iso karvainen mies). Suhteellisen onnistunut syntikkascore on De Angelisin veljesten käsialaa, joiden pitkä ura italialaisten genreohjaajien parissa alkoi jo 70‑luvun alussa.

Vaikka elokuvassa liikutaankin pariutumisen teemoissa, niin kaikki alastomuus loistaa poissaolollaan. Parcifal muutaman kerran nuoleskelee naispuolisia näyttelijöitä, mutta näistä kerroista on himo tai tunnelma todella kaukana. Aiheeseen kuitenkin liittyen, rottajengin sisäinen hierarkia on perin erikoisen patriarkaalisen vallan ilmentymä. Joka päivä eniten rottia metsästänyt uros saa (raiskata) naisen omasta jengistään. Hieman ihmetyttää, miksi kukaan nainen viihtyisi vapaa-ehtoisesti kyseisessä sakissa: parhaimmillaan elämä on rottien syömistä, pahimmillaan satunnainen väkisinmakaus ennen rotta-ateriaa.

After the Fall of New Yorkissa roska-arvot ovat siis hyvinkin kohdallaan, toisaalta se kestää tarkastelua myös niitä oikeita lajityypin elokuvia vastaan (sanon tämän silläkin uhalla, että kommenttini johtaa lääkityksen uudelleenarviointiin). Objektiivisuuden säilyttämiseksi annetaan lopuksi kuitenkin niiden salonkikelpoisten elokuvien katsojien kertoa oma mielipiteensä:

"New York on tuhoutunut ydinsodassa, ja todellisuus on muuttunut väkivaltaiseksi cyperpunk-maisemaksi. Vakavasti ajatellen katselukelvoton räkäklimppi." – Video-opas 95