Ilja Rautsi

The Smut Peddler (Seksipaholainen, 1965)

Ohjaaja:

• William Rose

elokuva arvostelu

Ohjaus: William Rose

Saastaa! Syntiä, kuonaa, turmelusta, irvokasta mässäilyä! Tissejä, toisin sanoen. Noiden kahden ulokkeen vetovoima miessukupuolen mielenliikkeiden syvimpiin pohjavirtoihin tuntuu olevan yksi harvoja varmuuksia tässä ailahtelevassa maailmassa. Nykyään näitä fyysisen olomuodon ihmeitä pääsee toljottamaan kuka tahansa nettiyhteyden ynnä kirjoitustaidon omaava peräkammarinpoika, jonka lähin kosketus naiseuden mysteerioon tosielämässä on äitimuorin kylpytuokio.

Vaan toista oli ennen vanhaan. Aikoina ennen pornon murtautumista valtavirran kulttuuriin ja eniten nimikkeitä tuottavaksi elokuvateollisuuden osa‑alueeksi eivät poikaparat päässeet tiirailemaan tissien hölskettä muualla kuin omissa päissään – sekä oikeiksi elokuviksi huonosti naamioiduissa sexploitaatiotapauksissa. The Smut Peddler eli Seksipaholainen on juuri tätä tavaraa pahimmasta päästä. Tekosyynä juoneksi toimii lehtitoimittaja, joka aikoo tehdä jutun pahamaineisesta Dream Girls ‑lehdestä. Haastateltava nainen kertoo tapauksia lehden historiasta, joita sitten näytetään kunnes veri valuu katsojan korvista. Jutut koostuvat lähinnä malleina toimivien naisten kuvaussessioiden esittelystä (luoja tietää miksi se toimittajaamme kiinnostaisi), jotka vain jatkuvat ja jatkuvat, kertojan horistessa ja horistessa. Välillä muistutaan tällaisen alhaisten viettien hyväksikäytön olevan kaameaa. Lehden päätoimittajan osterinmässäily on kieltämättä varsin irstaan oloista. Elokuvan keston on määrännyt pimujen lukumäärä ja hommaa voisikin jatkaa vaikka kolme tuntia kunhan tyttöjä riittäisi. Meno on sietämätöntä ja olo on hämmentynyt kuin tynnyrissä kasvaneella eunukilla pornokaupassa. Sääliksi käy menneiden aikojen mammanpoikia, uskomatonta mitä sontaa on joutunut sulattamaan saadakseen vilauksen alastomasta naisesta.

Parhaimmillaan "elokuva" saavuttaa vaadittavan surrealismin asteen. Esimerkkeinä voisi mainita kertojan yhtäkkinen sivupolku taidehistoriaan hänen selittäessään lesbokustannustoimittajan lempitaiteilijan olleen Hieronymous Bosch. Tässä vaiheessa mennään puhtaassa Monty Python ‑kuvastossa – vuosia ennen sarjaa! Tätä seuraa jälleen tuokio kuvauksista; "Mitään irvokkaampaa ei ihmissilmä ole koskaan nähnyt!", julistaa nainen ääniraidalla. Filmillä nähdään puolialaston mies syömässä appelsiinia kahden pikkuhepenissä keikaroivan naisen vääntelehtiessä sängyllä banaanit käsissään. Voi tuota turmeluksen tyyssijaa! Kolmas pieni palkinto kärsivälliselle katsojalle suodaan sadomasokistista kuvaussessiota näytettäessä; samaiset tytöt pelehtivät ensin pihtien kanssa, sitten toinen työntää toisen päätä uuninluukkuun. Ja toisin kuin käsikirjoitus itsepintaisesti väittää, siellä ei pala tuli.

Tästä kaikesta voi päätellä jotain: Seksipaholaisen hyvät puolet voisi sulloa yhteen traileriin. Onneksi niin onkin tehty. Irstaan läskin viiksimiehen läähättävästä kameralle juttelusta hänen hieroessaan nakkisormillaan alastomia barbi-nukkeja, sekä ihka-aidoista pätkistä elokuvasta koostuva tuotos on trailerien aatelia. Ja toisin kuin elokuva, se on ehdottomasti jopa useamman katselun ansaitseva taideteos.