Ilja Rautsi

Strings (2004)

Ohjaaja:

• Anders Rønnow Klarlund

elokuva arvostelu

Ohjaus: Anders Rønnow Klarlund

Kaksiulotteinen piirrosanimaatio alkaa jo olla kuolinkielissään cgi‑ihmeiden vallatessa alaa yhä kiivaammalla tahdilla. Nukkeanimaatio sen sijaan on jo kuollut ja kuopattu, laji vain kaivetaan aina muutaman vuoden välein ulos haudastaan ja herätetään hetkeksi henkiin. Marioneteista sai juuri nauttia parodisissa merkeissä Trey Parkerin ja Matt Stonen satiirisessa törkykomediassa Team America (2004), ja vähintään yhtä kiinnostava tapaus on tanskalais-ruotsalais-norjalais-englantilaistuotanto Strings, joka hyödyntää puunukkejensa lankoja ennennäkemättömällä tavalla tarinan eduksi.

Aloitetaan suoraan sanomalla pääasia: Strings on visuaalisesti suorastaan käsittämättömän upea elokuva. Pieteetillä työstetyt nuket puhkeavat eloon kameran edessä satumaisen valaistuksen ja jylhän komean lavastuksen ansiosta näyttävämmin kuin olen ikinä elokuvassa nähnyt. Juoni onkin sitten perinteistä eeppistä fantasiahömppää shakespearemaisella juonittelukuorrutuksella, varsinainen Joseph Campbellin sankarin polun abc pojan saadessa tietää isän olevan jotain muuta kuin puhtoinen idoli ja joutuessa päihittämään tämän vielä pahempi veli, eli sijaisisä. Käden menetys nähdään jo alkumetreillä ja pian seikkaillaan jo naamioituneena ja löydetään todellinen minä ja elämän rakkaus. Sen kummempia yksityiskohtia on tarpeetonta mainita, pintatasolla Stringsissä kamppaillaan valtakunnan kohtalosta ja menneiden vääryyksien korjaamisesta, syvemmällä se on hyvin tyypillinen nuori mies löytää itsensä ‑kertomus.

Juonen kliseisyydellä ei kuitenkaan ole liiemmälti väliä, sillä se etenee sujuvasti ja nukkejen asuttaman maailman yksityiskohtiin on paneuduttu ahkerasti. Stringsin nerokkain idea on sen yksinkertaisin: kuten nimestäkin voi päätellä, marionettien langat ovat osa tarinaa. Jokaista hahmoa kannattelevat langat johtavat suoraan taivaaseen asti, niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kun päälanka katkeaa, on elämä ohi. Rikkaimmat saavat itselleen varaosia orjilta ja niitä, joilla on enää vain päälanka tallella pidetään mystikkoina ja ennustajina. Vauvat veistetään puusta ja herätetään eloon äidin langoista irtoavilla säikeillä. Taloissa ei tietenkään ole kattoja ja kaupungin portiksi riittää maasta nouseva pölkky kahden pylvään välissä. Sateelta ei ole suojaa missään.

Keskusidea on kutkuttavan nerokas ja niin yksinkertainen kaikessa pöljyydessään, että on ihmeellistä, ettei kukaan ole valjastanut sitä aiemmin käyttöönsä. On tietenkin loogista, että nukke kuolee kun se narut katkeavat! Täyspitkää marionettielokuvaa ei oikein voi verrata kuin Jim Hensonin ja Frank Ozin vähemmän kunnianhimoiseksi jäävään The Dark Crystaliin (1982), joka sekin kierrättää tuttua myyttikuvastoa. Strings on kuitenkin täysin oma teoksensa, jonka narujen varassa tuntemattomien voimien hallitsemat kulmikkaat nuket toimivat vertauskuvana ihmisen pyristelylle oman elämänsä hallinnan parissa.

Strings ei ole täysin loogisesti umpinainen kokonaisuus, mutta kuitenkin riittävästi katsojan uskon kannalta. Välillä huomaa napsahtavansa ikään kuin hereille tajutessaan katsovansa narujen varassa manipuloitavia puunukkeja, joiden suut eivät edes liiku. Ilmeikkäisiin silmiin on kuitenkin saatu iskettyä aitoa elämää ja brittinäyttelijöistä muodostuva ääninäyttelijäkaarti irrottelee täysillä. Vaikka Stringsin tarina ei lopulta tempaa mukaansa täysillä, on se silti täysin ainutlaatuinen elokuva, jonka olemassaoloa on syytä juhlia.