Ilja Rautsi

Charlie and the Chocolate Factory (Jali ja suklaatehdas, 2005)

Ohjaaja:

• Tim Burton

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tim Burton

Vinksahtaneista fantasiaelokuvista huikean visualistin ja syrjittyjen kummajaisten ymmärtäjän maineen kerännyt Tim Burton on viime vuodet näyttänyt jumittuneen paikalleen. 1999 valmistunut aikuisten goottilainen fantasiasatu Sleepy Hollow on merkki herran selkeistä lahjoista ja vahvuuksista, mutta sen jälkeen valmistunut Planet of the Apes ‑uudelleenlämmitys (2001) sai kurottamaan hirttonarua kohden, eikä omaan hattaraansa hukkunutta Big Fishiäkään (2003) voi pitää täysin onnistuneena kokonaisuutena. Nyt Burton on tarttunut lempikirjailijansa Roald Dahlin jo kertaalleen filmattuun kirjaan Charlie and the Chocolate Factory.

Köyhä pikkupoika Charlie (Freddie Highmore) asuu koko sukunsa kanssa pienessä vinossa mökkipahasessa, joka näyttää kaatuvan tuulenpuuskastakin. Samaisessa kaupungissa on myös salaperäisen ja erakoituneen karkkitehtailija Willy Wonkan (Johnny Depp) makeistehdas. Vuosikausia sitten kaikki työntekijänsäkin erottanut Wonka päättää katkaista sulkeutuneisuutensa ja julistaa kilpailun. Viiteen suklaapatukkaan on kätketty kultainen lippu, jonka löytäjä pääsee päiväksi Wonkan tehtaalle. Yhdelle voittajalle luvataan vieläpä erityinen yllätyspalkinto. Nimen lukeneet varmaan jo keksivätkin, että Charlie on yksi voittajista. Tehdas kätkee sisäänsä kokonaisen toisen maailman, jota Wonka johtaa pikkuruisen Oompa-Loompa-heimon korvaamattomalla avustuksella.

Suklaatehdas ei ole täysin paluu Burtonin onnistuneimpiin tunnelmiin, mutta lähemmäksi se niitä pääsee kuin aiemmin mainitut viritelmät. Toivoa sopii, että samaan aikaan valmistunut stop motionin ja tietokone-efektien yhdistelmä Corpse Bride kurottaa korkeammalle. Charlie and the Chocolate Factory on nimenä hieman harhaanjohtava, sillä vaikka Charlie on koko ajan läsnä ja johdantovaihe nähdään hänen kauttaan, muovautuu elokuvan edetessä päähenkilöksi itse Willy Wonka. Tätä ei voi pitää suurena ihmeenä, sillä Charlie on henkilönä pyöreä nolla, tarinan alusta loppuun läpeensä normaali ja hyvä poika – siispä vailla mitään kehityskaarta. Wonka taas on sulkeutunut friikki, joka ei lainkaan ymmärrä lapsia, tai oikeastaan ketään muutakaan johon törmää. Vaikea arvata, kumpaan Burton on enemmän samaistunut.

Johnny Depp ei ole ennenkään vierastanut show'n varastamista itselleen, ja Wonka tarjoaa siihen jälleen täydet valmiudet. Piristävin piirre hahmossa on, ettei Depp edes yritä tehdä hänestä miellyttävää. Wonka elää täysin omassa päässään ja pärjää ihmisten kanssa vain tv:stä vuosikymmeniä sitten poimittujen hölynpölylauseiden kautta. Depp tekee Wonkasta häiriintyneen lastenohjelmajuontajan – joka avoimesti vihaa lapsia. Rooli loksahtaa sujuvasti aiempaan Burton-Depp-jatkumoon omissa sulkeutuneissa maailmoissaan haihattelevista omintakeisista visionääreistä. Highmore on Charliena hyvä, mutta hänellä ei olekaan muuta tehtävää kuin olla hyvä. Muut lapset ovat puolestaan tiukasti rajattuja karikatyyrejä, jotka ansaitsevat kaiken, mitä heille tapahtuu. Burton on löytänyt upeasti materiaaliin sopivan joukon lapsia ja pukenut heidät asuihin ja propseihin, jotka määrittävät persoonallisuuden jo ennen kuin kukaan avaa suutaan. On jokseenkin hälyttävää nähdä Noah Taylor Charlien kilttinä isänä, sillä viimeksi herra vaahtosi kuolat suupielissä Adolf Hitlerinä elokuvassa Max.

Mel Stuartin osin hillittömän psykedeeliseen vuoden 1971 versioon verrattaessa Burton pääsee suurin piirtein samoihin pisteisiin. Alkuperäisen laulut on karsittu Danny Elfmanin laulamia Oompa-Loompien musikaalinumeroita lukuun ottamatta. Elokuvat tosin voisivat vaihtaa nimiä keskenään, sillä aiemman Willy Wonka and the Chocolate Factory sopii huomattavasti paremmin uuteen tulkintaan. Depp ja Gene Wilder luovat kumpikin oman persoonallisen Wonkansa, Wilder herkän unelmoijan ja Depp sosiopaattisen mieslapsen.

Sovitus Dahlin kirjasta on muuten varsin uskollinen, mutta Burton ja kirjoittaja John August ovat lisänneet Wonkalle taustatarinan, jossa Christopher Leen esittämä hammaslääkäri‑isä piinaa nuorta Willyä. On jotenkin loogista, että Johnny Deppin isä on Christopher Lee, mutta mitään varsinaista lisää idea ei tarinaan tuo. Itsekin perheellistynyt Burton saa vain mahdollisuuden hieman sokeriseen ja kaiken kattavaan perheen ylistyslauluun, jollaista häneltä ei olisi vielä muutama vuosi sitten osannut odottaa. Elokuvan yleissävy on muutenkin lievästi sanoen skitsofreeninen, hyppien sokerisesta draamasta ilkeään komediaan ja kilahtaneeseen surrealismiin. Burton ei täysin löydä sujuvaa rytmiä tälle joka suuntaan nykivälle kokonaisuudelle ja elokuvan eri osat kiskovat paikoitellen toisiaan vastaan. Visuaalisesti etenkin suklaatehdas on kuitenkin veikeällä tavalla näyttävä ja luova hulluus nostaa päätään sen verran usein, että räikeän värikkäästä hölmöilystä on vaikea olla pitämättä. Lopuksi on vielä huomautettava, että on kiva tietää, etten ole ainoa tärkeitä päätöksiä umpiänkyräkännissä tekevä – elokuvasta on nimittäin liikenteessä myös suomeksi dubattu versio.