Ilja Rautsi

Shinjuku Triad Society (1995)

Ohjaaja:

• Takashi Miike

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Miike

90‑luvun alkupuoliskolla tuskin kukaan vielä tunnisti nimeä Takashi Miike. Japanin videomarkkinoille jo vuosia elokuvia pikatahtia suoltanut Miike sai ensimmäisen varsinaisen menestyksensä, kun Shinjuku Triad Society iskeytyi Japanin teattereihin 1995. Siitä eteenpäin nousu kulttinimeksi on edennyt tasaista tahtia elokuvafestivaalien kautta. Nyttemmin Miiken teoksia on nähty jopa kaksi kappaletta teatterilevityksessä Suomessa, mutta kajahtaneista, energisistä ja usein väkivaltaisista tuotoksistaan mainetta kerännyt teho-ohjaaja tuskin koskaan saavuttaakaan valtavirtayleisön suosiota tinkimättömillä elokuvillaan – vaan tuskinpa mies siitä välittääkään.

Tatsuhito (Kippei Shiina) on Tokion Shinjukun alueella toimiva poliisi, joka paikalliselta yakuzalta saamillaan lahjuksilla elättää sairastelevia vanhempiaan. Päästään viiraavan Wangin (Tomorowo Taguchi) johtama taiwanilainen triad alkaa tunkeutua Shinjukuun miesprostituution ja laittoman elinkaupan kautta. Tatsuhiton pikkuveli Yoshihito (Shinsuke Izutsu) toimii heidän lakimiehenään ja triadit, poliisi, yakuza sekä veljekset ajautuvat väistämättömälle törmäyskurssille.

Shinjuku Triad Society muodostaa ensimmäisen osan Miiken ns. kuroshakai-trilogiassa, jonka muut elokuvat ovat Rainy Dog (1997) sekä Ley Lines (1999). Kolminaisuutta eivät yhdistä juoni tai hahmot, vaan vieraantuneisuuden teema ja näyttelijät. Myös City of Lost Soulsissa (2000) pinnalla oleva teema kiinalaisjapanilaista (zanryu koji) on iso osa elokuvan ydintä. Tatsuhito ja Wang ovat lain vastakkaisilla puolilla, mutta eri tavoillaan yhtä irtonaisia heitä ympäröivästä yhteiskunnasta, vailla varsinaista halua löytää tietään takaisin sinne, mutta kumpikin täynnä omanlaistaan katumusta.

Miiken tyyli on elokuvassa vahvasti muotoutumassa, vaikka teknisellä tasolla on havaittavissa hienoista hataruutta. Alussa heitetään vasten silmiä prototyyppi sittemmin eräänlaiseksi Miiken tavaramerkiksi tulleesta hyperaktiivisesta aloitusmontaasista, josta on nähtävissä sekä tapahtumia itse elokuvasta että samankaltaisia, tunnelmaa luovia maanisia väläyksiä. Vimmaisella kerronnalla etenevä elokuva heittää katsojan suoraan keskelle Shinjukun gangstereiden lohdutonta, saastaista ja väkivaltaista elämää veitsenterällä. Neonvalot sykkivät, varjot ovat mustia ja kuka tahansa voi kuolla hetkenä minä hyvänsä. Kaikki hahmot Tatsuhiton vanhempia lukuun ottamatta ovat jollain tavalla korruptoituneita, Tatsuhito heistä päällimmäisenä – Wangin ohella tietysti. Tatsuhito on poliisi, joka saa asioita aikaiseksi metodeista ja niiden moraalista välittämättä. Hahmoa kohtaan on vaikea kehittää oikeastaan mitään empatiaa viimeistään sen jälkeen, kun hän ensin määrää kuulustelussa miehen raiskattavaksi ja myöhemmin vielä itse raiskaa kuin ohimennen naisen, vain välittääkseen viestinsä triadin pomolle mahdollisimman tehokkaasti. Tatsuhiton jatkuva ääritila saa selityksen vasta elokuvan edettyä melko pitkälle, joten alussa saa hämmästellä päähenkilön toimia koko rahan edestä. Tatsuhiton pinnallinen syy brutaaliuteensa on halu ylikompensoida arvostuksen saavuttaakseen (etenkin kiinalaisia rikollisia jahdatessaan), sillä hän on puoliksi kiinalainen, eli pohjimmiltaan muukalainen ja siten muita alempana. Veljen ajautuminen rikolliselle polulle vie miehen kuitenkin vielä kovemmalle vaihteelle, sillä hän toivoo epätoivoisesti voivansa estää tätä valumasta samalle alhaiselle tasolle kuin Tatsuhito itse. Motiivit selittävät käytöksen, mutta eivät oikeuta sitä, ja Miike jättää päätöksen hahmon luonteesta katsojan käsiin.

Miike paitsi yhdistää sujuvasti kaupungin sykkivän pulssin, kuvaamansa maailman brutaaliuden, hahmogallerian intensiivisyyden ja elokuvan teemat tiukkaan pakettiin, myös löytää askeleitaan visuaalisesti lahjakkaana ja hahmojen ytimen nopeasti löytävänä ohjaajana. Miike käyttää myös tilaa onnistuneesti hyväkseen ja pääosin välttää latteita sekä staattisia otoksia. Shinjuku nähdään kaoottisena varjojen ja valojen sekamelskana, kun taas Taiwania kuvataan tyynemmillä, keltasävytteisillä otoksilla. Eräs hauska yksityiskohta on yhdessä kohtauksessa jatkuvasti kuvassa näkyvä, etutassulla tervehtivä posliinikissa, jollaisia löytyy iso läjä Chris Markerin Sans soleilista (1983). Kokonaisuus ei välttämättä pureudu erityisen syvälle käsittelemiinsä asioihin, mutta aivan pelkkää pintatasoa Shinjuku Triad Society ei missään nimessä ole. Vinksahtaneet hahmot pitävät myös tarinaa elossa, etenkin Tomorowo Taguchi mielipuolisesti virnuilevana ja sadistisena Wangina. Kippei Shiina ei kuitenkaan tee funktionaalisella mutta hieman vaisuksi jäävällä suorituksellaan kovin suurta vaikutusta Tatsuhitona, mikä laskee kokonaisuuden toimivuutta. Elokuvan väkivaltakaan ei sorru mässäilyyn, vaan on täysin olennainen osa hahmoja ja heidän asuttamaansa maailmaa. Yksi käsittämättömyys kyllä löytyy: Tatsuhiton raiskattua naisen, kertoo tämä hänelle myöhemmin saaneensa siitä orgasmin. Miike ei yleensäkään toki noudata totuttuja ratkaisuja, eikä elokuvahahmojen tarkoitus tietenkään ole toimia aina "korrektisti", mutta Ritsukon hahmo on niin yksiulotteinen, että teko ja sen seuraukset tuntuvat puhtaan typeriltä ja jättävät pahan maun suuhun.