Ilja Rautsi

Danny the Dog (Unleashed, 2005)

Ohjaaja:

• Louis Leterrier

elokuva arvostelu

Ohjaus: Louis Leterrier

Luc Besson on onnistunut käytännössä yksinään luomaan modernin euroactionin käsitteen, toki useammin tuottajan pallilla kykkien ja käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Vaikka Ranskan kulttuuripiirit halveksuivat Bessonin lopullista läpimurtoelokuvaa, palkkamurhaajaksi koulutettavasta naisesta kertovaa La femme Nikitaa (1990), yleisö osoitti suosiotaan ja tie oli avoinna. Omien ohjausten välissä kokoon kyhätyt Taxi-elokuvat olivat vielä ranskankielisiä, mutta sittemmin Besson on siirtynyt englantiin laajemman yleisön ja valmiiden tähtien toivossa. Kiss of the Dragon (2001) ja The Transporter (2002) ovat molemmat Bessonin tallista, ja nyt on vuorossa jälkimmäisen ohjaajan Louis Leterrierin ja edellisen tähden Jet Lin voimilla jylläävä Danny the Dog.

Danny (Jet Li) pukeutuu ryysyihin ja kaulapantaan. Hän on arka ja tekee kaiken mitä isäntänsä, pikkugangsteri Bart (Bob Hoskins) ja tämän apurit käskevät. Bart kuljettaa aina Dannyä mukanaan rahankeruureissuillaan. Jos joku kieltäytyy maksamasta, lähtee kaulapanta irti ja lauhkea sylikoira muuttuu hetkessä verenhimoiseksi, kungfu-taidoilla varustetuksi tappajaksi, joka ei lopeta ennen määräystä herraltaan. Eräs katkera velallinen päättää kuitenkin kostaa Bartille ja iskun seurauksena järkyttynyt Danny hoippuu pakoon, päätyäkseen aiemmin kohtaamansa sokean pianonvirittäjä Samin (Morgan Freeman) sekä tämän adoptiotyttären Victorian (Kerry Condon) hoiviin. Arka ja pelokas "koira" saa ensi kertaa kokea hellyyttä ja ystävyyttä, kuoriutuen vähitellen ulos Bartin häneen iskostamasta kotelosta ja alkaa ajatella elämäänsä sekä menneisyyttään. Bart vain ei ole kovin helpolla halukas luopumaan rakistaan.

Leterrierin The Transporter (2002) oli pöhkön toiminnan ja yliampuvien henkilöhahmojen saralla hyvin rasvattua kertakäyttötoimintaviihdettä, jossa juonen kaltaisille asioille lähinnä naurettiin silloin kun ei viitsitty räjäyttää mitään. Danny the Dog kurottaa hieman korkeammalle ja jopa jossain määrin onnistuu siinä. Ikävä kyllä näyttävien tappelukohtausten väliin ahdetut suhteellisen pitkät draamakomediaosuudet, joissa Danny oppii arkielämän ihmeellisyyksiä, eivät tavoita erityisen omaperäistä taikka koskettavaa tasoa vaikka sinänsä pätevästi tehtyjä ovatkin. Kaikki vain on nähty jo aiemmin ja paremmin tehtynä. Danny löytää inhimillisen puolensa hyvin samalla tavalla kuin nimihahmo Bessonin Léonissa (1994), vaikkei käsikirjoitus samoja tasoja koetakaan lähestyä. Toimintakohtaukset taas painottavat Dannyn eläimellisyyttä, mutta ovat kuitenkin siinä määrin sliipattuja (ja vastustajat täysin kasvottomia loppua lukuun ottamatta), etteivät brutaaleimmatkaan iskut näytä aina tuntuvan missään.

Tässä vaiheessa on kuitenkin sanottava, että jos tappelut häviävät jotain raakuuden ja realismin saralla, niin ovat ne silti paras asia koko elokuvassa (jota ei toki realistiseksi muutenkaan kannata haukkua). Leterrier ei sorru nykytoiminnalle tyypilliseen sekavaan lähikuvien salamaleikkaukseen, vaan antaa Lin esitellä huomattavia taitojaan, seuraten kameralla koko tilannetta, ei vain yksittäisiä iskuja. Koreografi Yuen Woo‑pingin ja Lin loihtimat matsit ovat myös pääosin kaukana muodikkaasta ja painottomasta vaijeriliihottelusta, keskittyen itse asiaan, eli mättämiseen. Elokuvan aloittava kohtaus, jossa Li tuhoaa huoneellisen vastustajia nopeilla, raaoilla ja erittäin tarkoitushakuisilla iskuilla, käyttäen niin nyrkkejään, jalkojaan kuin päätään hetkeäkään epäröimättä imee katsojan suoraan mukaan. Lopussa käytävä kungfu-kamppailu pikkuruisessa komerossa on myös kerrassaan upeaa katseltavaa. Ainoa synti on, että Leterrier nopeuttaa välillä toimintaa hieman, mutta se sopii elokuvan yleistyyliin eikä näin ollen muodostu liian häiritseväksi tekijäksi.

Li onnistuu myös näyttelemispuolella paremmin kuin tähän asti. Huono englanti ei juuri haittaa, koska Danny ei paljoa puhu, ja Li osaa näyttää silmillään ja ryhdillään sekä sopivasti sympaattiselta koiranpenikalta että raivohullulta rakilta tilanteesta riippuen. Morgan Freeman tekee perussujuvaa työtä, jota häneltä osaa odottaakin ja Kerry Condon sopii hassun lapsekkaan tytön rooliin. Kumpikaan ei missään vaiheessa kuitenkaan tunnu täysin loppuun asti ajatellulta hahmolta, joten elokuvan perheaspekti jää siltä osin auttamattoman vaisuksi. Onneksi Bob Hoskins on mukana revittelemässä täysillä, ja onnistuu juuri ja juuri kiskomaan hahmonsa karikatyyrin paremmalle puolelle.

Parasta Danny the Dogissa on sujuvuus sekä tekijöiden selvä nautinto materiaalista ja puhtaasta irrottelusta. Elokuva on verenpuutteesta huolimatta astetta paria raaempi kuin lajityypissä yleensä uskalletaan, eikä draama ole lievästä laimeudestaan huolimatta missään vaiheessa vaivaannuttavaa. Uskottavuudella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä. Jos on ollut epäilyksiä Jet Lin kyvyistä Hongkongin ulkopuolella, on tämä hyvä keino jättää ne taakseen.