Markus Sorsa

I predatori di Atlantide (Atlantiksen kostajat, 1983)

Ohjaaja:

• Ruggero Deodato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ruggero Deodato

Atlantis, tuo tarunhohtoinen vajonnut manner on kiehtonut tarinankertojia jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Ja tähän pitkään kunniakkaiden bardien ketjuun halusi ilmeisesti liittää nimensä vuonna 1983 myös Ruggero Deodato, mainio italialainen elokuvataiteilija, joka parhaiten ihmislihaa riepovista alkuasukaseepoksistaan muistetaan. Leikki leikkinä, kyllähän Deodato kuuluu ihan siihen italo-ohjaajien eturiviin ja onkin pidettävä jonkinlaisena siunauksena sitä, että mies halusi urallaan tehdä tämän yhden sci‑fi‑toimintaelokuvankin. Nimittäin miehen filmografiaa tutkailemalla voi epäillä, että sci‑fi ei kuulunut miehen intresseihin. Niinpä siis jäimme ilman elokuvaa "Avaruuden viimeiset kannibaalit" (Vai onko Al Bradleyllä joku sen niminen kyhä?)

Eikä Atlantis Interceptorskaan tietenkään mikään avaruusodysseia ole, onpahan vaan tieteisfiktiivisellä jipolla maustettu rehti toimintapätkä. Hilpeät veikot Mike (Chris Connelly) ja Wash, joka uskonnollisuuteen herättyään haluaa kovasti kaikkien kutsuvan häntä nimellä Mohammed (Tony King) tekevät yhdessä Miamissa kidnappauskeikan, jonka palkkiorahoja miehet aikovat seilata tuhlaamaan Trinidadiin. Matkan varrella he sattumalta osuvat paikalle kun Amerikan salaisen palvelun tai vastaavan organisoima tiedemiesryhmä yrittää porauslautalta käsin nostaa merenpohjasta neuvostoliittolaista sukellusvenettä. Vaan eivät onnistu, Kurskin sijasta sedimentistä kohoaa Atlantis. Syntyvän tsunamin johdosta porauslautta kaatuu ja kaverusten on pelastettava tiedemiehet veneeseensä. Ja siitäpä alkaakin kovasti post-nuke maisemalta näyttävässä kaupungissa tapahtuva silmitön action-osuus vastustajina prätkäjengin tavoin käyttäytyvät atlantiksen asukit. Ja hyvä niin.

Atlantis Interceptors tuottaa joka kerralla allekirjoittaneelle niin paljon puhdasta lapsellista riemua, että mitään kovin kriittistä analyysiä tässä ei ole tarjolla. Se ei ole hyvä elokuva siksi, että se herättää ajatuksia, tai usuttaa katsojan puita halailemaan tai muuhun maailmaa parantavaan hippitoimintaan. Itse asiassa elokuvan ainoa message tuntuu olevan luokkaa: "tapa atlantislaisia tai tule tapetuksi". Eri kohdissa elokuvaa sekä söpö tiedenainen että mekaanisesti lahjakas professori pohtivat onko oikein lahdata vihulaisia hetkeä ennen kuin mossauttavat yhdeltä sellaiselta ajattelimet asfaltille. Arvatkaapa tuleeko epätodellinen tunne, kun katsoo itsensä George Hiltonin miettivän kaksi kertaa ampuako vai ei!

Kiitokset Atlantis Interceptorsin hyvyydestä pitää jakaa kolmelle taholle. Ensiksi on mainittava Tito Carpin jouheva käsikirjoitus. Tapahtumia riittää ja jokaiselle henkilölle on varattu riittävästi kirjallista lihaa luiden ympärille, että he tulevat katsojalle tutuiksi. Tässä tietenkin olennaisena osana on onnistunut roolijako, Deodato on löytänyt juuri oikeat naamat Carpin hahmoille. Etenkin pääpari Connelly/King on mainio ja jo mainittu rohkea veto pistää revolverisankari Hilton näyttelemään nelisilmäistä proffaa on jo itsessään nähtävyys. Kokonaisuuden kruununa kimaltelee kuitenkin Deodaton mainio ohjaus. Alusta loppuun tarina laukkaa eteenpäin kuin kiimainen hirvi. Deodato annostelee sopivasti kireää actionia ja syventävää suvantoa luoden erittäin tasapainoisen ja omaleimaisen kokonaisuuden. Sääli, ettei Ruggero sitten enää viitsinyt genren parissa työskennellä. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin toivonut näkeväni "Atlantis Interceptors kakkosen" kuin vaikkapa karsean Body Countin.