Ilja Rautsi

Santo en el museo de cera (Santo in the Wax Museum, 1963)

Ohjaaja:

• Alfonso Corona Blake
• Manuel San Fernando

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alfonso Corona Blake, Manuel San Fernando

Meksikon hopeanhohtoinen lahja elokuvamaailman tähtitaivaalle on Santo. Santo on lyömätön vapaapainija, salaperäinen supersankari, nokkela etsivä sekä toimiva ratkaisu elämän joka ongelmaan. Olkoonkin, että ratkaisu saavutetaan yleensä vapaapainin kautta. Santo-elokuvan näytös oli yllättäen loppuunmyyty (toki muutenkin varsin täysillä) festivaaleilla. Kukapa olisi arvannut Santon merkitsevän niin paljon meille täällä kylmässä pohjoisessa?

Elokuva alkaa siinä mielessä epäperinteisesti, ettei heti isketä kehiin sankarimme seikkailut usein aloittavaa painiottelua. Sen sijaan kamera tarkkailee kadulla kävelevää miestä, joka kolkataan ja kidnapataan. Siitä siirto vahamuseoon, jonka nukkeja luurankomaisen pitkä ja laiha tohtori Karol (Claudio Brook) esittelee museokävijöille. Nuori naisvalokuvaaja Gloria (Roxana Bellini) pyytää lupaa kuvata vahaukkoja lehtijuttua varten ja järjestää tapaamisen museon aukioloajan jälkeen. Lähdettyään kuvaamasta hieman liian eläväisesti paikallaan huojuvia nukkeja Glorian nappaa kadulta elokuvan alun ilkimys. Glorian sisko ottaa poliisiin yhteyttä ja tri Karol joutuu epäilyksenalaiseksi, sillä kaksi hänen museostaan viime päivinä lähtenyttä miestäkin ovat kadonneet. Karol saa professoriystävänsä kautta kuitenkin pyydettyä Santon selvittämään tapausta. Professorilla on toimistossaan pyörivästä antennista ja ruudusta koostuva lähetin, jolla hän saa kuvayhteyden Santoon missä tahansa milloin tahansa. Santo löytyy, jukupätkä, painimasta ja saamme ilon seurata kymmenisen minuuttia rivakoita, itseään toistavia painiotteita. Koska elokuva on dubattu englanniksi, Santoa kutsutaan Samsoniksi – paitsi painiyleisö, jonka "Santo!" ‑huutoja ei ole jostain syystä vaivauduttu dubbaamaan. Voitettuaan ottelunsa Santo ottaa tapauksen vastaan ja elokuva saa uusia ulottuvuuksia hopeanaamioisen ja kauttaaltaan rasvatun lihakimpaleen selvittäessä mysteeriä omalla tavallaan, eli lähinnä puskemalla päällään tielle osuvia ilkimyksiä.

Ei liene mikään suuri juonipaljastus kertoa, että kidnappausten takana on tohtori Karol, joka oikeuttaa tekojaan useaan otteeseen riemukkaissa lapsuuden keskitysleiritraumoista jaarittelevissa monologeissa (lisää natsiyhteyksiä tähän yöhön). Karol on saanut jotenkin itseensä kohdistuneesta kidutuksesta päähänsä, että kaikkia kauniita ihmisiä pitää kiduttaa ja tehdä heistä sitten eläviä vahanukkeja. Ehkä ylimääräinen empatiakurssi ei olisi ollut pahitteeksi yliopistolla. Lopullinen päämäärä on muokata ihmiskunnasta "planeetallinen hirviöitä". Tämähän ei Santolle tietenkään käy ja show on täten valmistettu monelle monituiselle painiottelulle.

Ei ole helppoa täyttää 90 minuuttia, mutta on asia erikseen ratkaiseeko usean monta minuuttia kestävän ja juoneen mitenkään liittymättömän painiottelun sisällyttäminen elokuvaan mitään. Santo-elokuvista vastaavien tahojen mielestä kyllä, täydellisesti. Elokuvahan ei mitenkään voisi kestää esimerkiksi 70 minuuttia, jolloin säästyttäisiin lukemattomilta kehään tömähtävien miesten näyiltä. Ainoa ja sinällään tietysti nerokas tapa sitoa matsit juoneen on laittaa Santo ilmoittamaan aina välillä: "Valitan, mutta nyt minulla on kiire kehään."

Santo-elokuvien kantava voima on tietysti nimikkopainija ja seksisymboli itse. On vaikea hahmottaa häntä supersankariksi, mutta näin asia vain on. Heeroksen maskin suuaukosta näkyvät, tarkkaan rajatut huulet näyttävät lähinnä alkeellisesti animoiduilta muovailuvahapötköiltä ja kimalteleva viitta tuo mieleen lähiön diskoillan kingin. Santo ei edes ole erityisen hyvä tappelemaan; kaikenkarvaiset tusina-apuritkin näyttävät vetävän häntä turpaan suhteellisen helposti. Santon etu on kuitenkin se, ettei hän väsy helposti, tai koskaan, joten vastustajat saa tainnutettua ennen pitkää vain juoksemalla heitä päin tarpeeksi monta kertaa. Kuten poliisisetä lopussa Santolle ilmoittaa: "Olet todella hämmästyttävä henkilö".