Juho Malanin

The Killers (Tappajat, 1956)

Ohjaaja:

• Marika Beiku
• Aleksandr Gordon
• Andrei Tarkovski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marika Beiku, Aleksandr Gordon, Andrei Tarkovski

Vuonna 1956 syntyi Andrei Tarkovskin ensimmäinen lyhytelokuva Tappajat (The Killers) Moskovan elokuvakoulussa. Luettuaan Hemingwayn teoksia ja kiinnitettyään etenkin Tappajat-teokseen huomionsa ehdotti Tarkovski Rommille sen filmaamista kolmen nuoren opiskelijan toimesta harjoitustyönä, ja myös ensimmäisenä ulkomaalaiseen lähteeseen pohjautuvana koulun tuotantona. Tarkovski sai luvan toteuttaa 20‑minuuttisen kokeilunsa elokuvaohjauksen parissa yhdessä opiskelutovereidensa Marika Beikun ja Aleksandr Gordonin kanssa. Tarina jaettiin kolmeen öiseen kohtaukseen kapakassa ja sen yläkerrassa, ja Tarkovskin ohjaamaksi päätyivät kaksi kolmesta kohtauksesta, vaikkakin Gordon muistelee hänen olleen vallitseva ohjaaja koko elokuvassa.

Hiljainen ja tunnelmallinen ravintola toteutettiin koulun vähäisistä lavasteista huolimatta yhteistyöllä, koska elokuvanteon eri osa‑alueiden opiskelijat tulisivat hyötymään harjoitustyöstä samalla tavalla kuin itse ohjaajakin. Tarina hiljaisesta ravintolasta, jonne kaksi mustiin pitkiin takkeihin pukeutunutta kalpeakasvoista tappajaa saapuu on yksinkertainen, mutta Tarkovskin käsittelyssä äärimmäisen potentiaalinen; siinä on jo läsnä pelkistettynä se ydin mikä tulisi leimaamaan olennaisena Tarkovskin myöhäisempää tuotantoa ja pitkiä elokuvia: ihminen ja kuolema. Yläkerrassa pienessä ja unisessa huoneessa tappajien tietämättä makaa juuri heidän etsimänsä mies, joka on tietoinen tekemistään virheistä ja niistä aiheutuneesta kadulla vaanivasta, lopullisesta vaarasta.

Tarkovskin koulutyö on jo täynnä mustavalkoista valon ja varjon unta, joka muuttuu entistä tunnelmallisemmaksi ilman musiikkia. Ihmisten silmät ja eleet kertovat kaiken oleellisen öisestä, järjettömästä tilanteesta. Ihmishengen sammuttaminen murhaamalla, asia joka on läsnä kaikkialla ja koko ihmiskunnan ajan, asia joka saa miljöön henkimään epätietoisuutta, pelkoa ja surua. Kapakan pitäjä lausuu lopuksi kyynisesti apurilleen: "Älä sitten ajattele jos se ahdistaa", ja sulkee samalla jotain lokeroon, jonka sulkeutumisen myötä kuva pimenee, elokuva on loppu. Tarkovski jättää lokeroon suljetun totuuden kytemään hahmojensa tajuntaan, alituisesti läsnä ja tiedostettuna ehkä astetta vaarattomampana. Tarkovski esiintyi myös itse kameran edessä asiakkaana, tilanteesta tietämättä vapauden teemaa vihellellen.