Antti Tohka

The Spook Who Sat by the Door (Agentti iski takaisin, 1973)

Ohjaaja:

• Ivan Dixon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ivan Dixon

The Spook Who Sat by The Door (1973) perustuu Sam Greenleen samannimiseen romaaniin (1969), joka ei tuolloin saanut Yhdysvalloissa juurikaan levitystä. 70‑luvun hyvinä taistolaisen solidaarisuuden aikoina, jolloin Ben Zyskowicz ei vielä hyppinyt silmille, kirja kuitenkin julkaistiin Suomessa Werner Söderströmmin toimesta nimellä Musta nyrkki. FBI:n painostuksen alla elokuva vedettiin Yhdysvalloissa ohjelmistosta vain muutaman viikon jälkeen ja haudattiin syvemmälle kuin vuotta aiemmin veivinsä heittänyt johtaja Hoover. Se oli viime vuoteen asti saatavana land of freedomissa vain erilaisina bootleg-julkaisuina. Onneksi 80‑luvun nakkikioskivuokraamokulttuuri toi elokuvan Suomessa julki useammankin pienjulkaisijan toimesta nimillä Agentti iski takaisin ja Harlemin armoton. Ei voi kuin ihmetellä jälleen kerran, mistä nämä videoajan pioneerit oikein onnistuivat haalimaan kaikkea kivaa ja harvinaista pölyttymään huoltoasemien vuokrahyllyjen alariville. Nykyään Amerikassa eletään aikaa, että peltoneekereilläkin on mahdollisuus julkaista elokuvia ja niinpä tämäkin harvinaisuus on saatu markkinoille restauroituna erikoispainoksena.

Ohjaaja Ivan Dixon tunnetaan parhaiten mestarillisesta Trouble Man ‑elokuvastaan (1972), joka odottaa vielä julkaisuansa dvd:llä. The Spook Who Sat by The Door kertoo poliittisen painostuksen ja vaalivehkeilyn avittamana CIA:n koulutukseen päässeestä ensimmäisestä mustasta agentista. Paskaa sataa tietysti koko ajan niskaan, ja hommana on lähinnä papereiden siirtely pinkasta toiseen ja esimiehille pokkurointi. Vuosien palveluksen jälkeen Lawrence Cookin esittämä agentti Freeman (!) sanoo esimiestensä iloksi lopettavansa Firmassa ja palaavansa omiensa pariin. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Freeman ryhtyy kouluttamaan mustaa sissiarmeijaa, joka ryhtyy sissisotaan valkoista sortovaltaa vastaan.

Elokuvassa on useita katsojan täysin ällikällä lyöviä kohtauksia. Ritarirehti käy huorissa ja rupeaa ylistämään tummaa ilotyttöä jonkun afrikkalaisen kuningattaren kaksoisolennoksi. Hieman myöhemmin suhde pitkäaikaiseen tyttöystävään katkeaa, koska nainen on löytänyt itselleen lääkärin puolisoksi. Sankarimme toteaa surullisen näköisenä, että tiesin tämän päivän koittavan, lopetetaan tämä oikealla tavalla (ja eiku sänkyyn lusimaan). Koulutusjaksolla Freeman opettaa mm. miten poliisijohtajan piippukokoelma pöllitään siivoojaksi naamioituneena. Tämän jälkeen selvästi täysin kaukasialainen sissijoukkion jäsen Prettie Willie rupeaa vaahtoamaan, miten hän on mustin kaikista ja kuinka hän vihaa valkoisia.

Allekirjoittaneelle on jäänyt epäselväksi, mikä on ollut elokuvan tekijöiden motiivi, tehdä kuvaus mustan vastarintaliikkeen voimasta vai sen naurettavuudesta. Toisaalta mukana on sellaisia elokuvahistorian suurimpia motherfucker-hetkiä, että vastaavaan ei olla myöhemmin ylletty. Yleistunnelmaa vesittää elokuvan tekninen kankeus, vaikka leikkaajana toimi Steven Spielbergin luottosaksikäsi, kolminkertainen Oscar-voittaja Michael Kahn (mm. Saving Private Ryan, Indiana Jones ‑elokuvat, jne.) Budjetin pienuuskaan ei riitä selittämään sitä, että koko ajan luulee katsovansa lavastettua tv‑studiota. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan laadukasta työtä, etenkin Freemania esittävän Lawrence Cookin vähäeleinen kivikasvoisuus on erittäin vakuuttavaa.

Ikävintä elokuvassa on kuitenkin se tapa, miten se on sovitettu mainiosta ja suhteellisen törkeästä kirjasta. Greenleen ja Melvyn Clayn elokuvakäsikirjoitus epäonnistuu täysin tiivistämään kirjan sanoman ja agentti Freemanin ajatusmaailman. Monet kirjankin tapahtumat näyttävät elokuvassa täysin typeriltä ja syövät tehokkaasti poliittista sisältöä. Monet elokuvaan tehdyt muutokset, esim. Pretty Willien hahmo ei kirjassa ollut valkoinen vaan vaaleapigmenttinen musta, muuttavat elokuvaa ikävästi komediaksi. Ohjaamalla resurssit oikein, olisi elokuvasta tullut varmasti vuosikymmenen päräyttävimpiä. Nykyään on varmasti aivan turha toivoa uudelleenfilmatisointia, vaikka kirja on erittäin filmauksellinen. Ajat ovat muuttuneet ja keskiluokkainen afroamerikkalainen, joka oli kirjassa agentti Freemanin vihollinen numero yksi, ei ole enää albiinoneekeriin verrattava harvinaisuus.

Levyllä on laadukkaan elokuvajulkaisun lisäksi mukana kirjailija Greenleen haastattelu, jossa hän meuhkaa mustan nuorison bling-bling-kulttuuria vastaan kuin vanha jalkaväkikenraali. USA Todayn kolumnisti DeWayne Wickhamin johdanto, sekä "unohdetun" elokuvan esille kaivamisessa auttaneen näyttelijä/ohjaaja Robert Townsendin haastattelu. Kaikki kolme ovat mielenkiintoisia ja valottavat oivasti tämän teoksen historiaa. Elokuvan hienosta soundtrackista, joka niin ikään julkaistiin hiljattain uudelleen, vastaa Herbie Hancock.