Jarkko Lehtola

Solo Voyage (Iskuryhmä, 1986)

Ohjaaja:

• Mihail Tumanišvili

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mihail Tumanišvili

1985 – samaan aikaan kuin Rambo operoi Vietnamissa, neuvostolaivaston merijalkaväen yksikkö tuhoaa amerikkalaisten salaisen ohjustukikohdan Tyynellämerellä. Mitä ilmeisimmin todellinen maailmanlopun mittelö oli tuolloin lähellä, koska suomikasetinkin kannessa julistetaan mahtipontisesti elokuvan olevan "Kauan odotettu vauhdikas superseikkailu – Neuvosto-rambo!" Elokuvan esikuvana ei kuitenkaan ole ollut Rambo, eikä saman valmistumisvuoden lisäksi sillä ole mitään muita yhtymäkohtia kyseiseen elokuvaan. Vertaus ei tosin ole suomalaisten keksimää, vaan sen takana lieneekin maailmanlaajuinen kommunistien salaliitto, joka on ottanut markkinatalouden oppeja omaan käyttöönsä. Kuitenkin, jos jotain maailmassa on liian vähän, niin nimenomaan neuvostoliittolaisia kommandoelokuvia. Mikhail Tumanishvilin ohjaama Odinochnoye plavanye tarjoaa mielenkiintoista vaihtelua perin länsimaiseksi miellettyyn toimintaelokuvan alatyyppiin.

Amerikkalainen aseteollisuus on huolissaan idän ja lännen välisistä neuvotteluista, jotka uhkaavat tyrehdyttää, paitsi kukoistavan asekaupan, niin myös joka viidennen amerikkalaisen työpaikan. Sikari huulessa golfkentällä suunnitellaan toteutettavaksi ohjusisku, jossa syyt vieritettäisiin viattoman neuvostokansan niskoille. Katalaan suunnitelmaan palkataan harhainen Hessalt (Arnis Licitis), jonka menneisyyteen kuuluu mm. Vietnamissa teurastettu kylä ja haavoittuminen omien pommittajien napalm-iskusta. Ohjuksen kohteeksi määritellään Singaporeen matkalla oleva matkustajalaiva, mutta ohjus harhautuu valmistevian takia muualle. Ohjus tuhoaa satojen kilometrien päässä kohteesta purjehtivan amerikkalaisen Harrisonin (Vitali Zikora) purjeveneen. Hätälähetin mukanaan Harrison ja hänen vaimonsa pelastautuu lähistöllä oleville saarille. Venäläislaivasto kuulee hätäkutsun ja aikoo epäitsekkäästi pelastaa nämä kaksi haaksirikkolaista. Vietnam-traumoista kärsivä Hessalt ottaa haltuunsa koko ohjusaseman ja suunnittelee laukaisevansa ydinkärjen venäläislaivastoa kohti. Hän lähettää myös ryhmän salamurhaamaan Harrisonin, koska hätälähettimen olemassaolo on riski tukikohdan paljastumiselle. Suunnitelmat alkavat selvitä venäläisille ja on aika laittaa majuri Shatohin (Mihail Nozhkin) iskuryhmä pesemään kapitalistisioilla lattiaa.

Länsimaisissa toimintaelokuvissa kaikki perustuu yksilön valintoihin ja toimintaan. Pääasiassa hänen rohkeudestaan riippuu tehtävän onnistuminen, improvisaatiota käytetään vasta sitten kun rohkeuskaan ei enää auta. Neuvostojen maassa asiat ovat hieman toisin. Täällä kansakunnan selviytyminen riippuu yksilöiden yhteistoiminnasta ja uhrautuvaisuudesta. Kukaan ei ole korvaamaton ja majurinkin johtama ryhmä koostuu vain tavallisista merijalkaväen sotilaista. Ryhmän jäsenten dialogiosuuksissa korostuu oma vaatimattomuus, yksilön pienuus ja Äiti Venäjän suuruus. Tietynlainen tasa-arvoinen harmonia vallitsee ja alaisia johdetaan toverillisessa hengessä.

Tämä pätee myös ylempiin johtoportaisiin ja neuvostoamiraalit ovatkin erittäin huomaavaisia ja humaaneja: Ovatpa he valmiita harkitsemaan kolmen vuorokauden purjehdusmatkan päästä hävittäjän lähettämistä purjelaivan hätäsignaalia kohti vain siksi, että majuri ryhmineen pääsisi ajoissa lomalle (majurin laiva on 8 tunnin päästä hätäsignaalista). Amerikkalaiskenraalit taas ovat kommunistikollegojensa täysiä vastakohtia, moraalittomia ja hakevat vain tilaisuutta sodankäynnille: He ehdottavat välitöntä ensi-iskua, koska jos Hessalt lähettää ydinohjuksen venäläislaivastoa kohti, niin sotahan siitä joka tapauksessa seuraa.

Amerikka tuntuu olevan muutenkin melko karu paikka: Majuri Shatohin kertoo kaipaavansa satakielen laulua, jota ei kuulemma Amerikassa kuule, koska linnut eivät siellä viihdy. Kommunistinen utopia ei ole ihan samankaltainen kuin länsimainen tulkinta yleensä on: ideologian etulinjassa toimiva valimotyöläinen, kuumuudesta punertavan ihon ja noen sekä taustalla valuvan sulan metallin keskellä tekee uljaasti omaa pientä osuuttaan suuren tarkoituksen vuoksi. Päinvastoin, teollisuustyöläisen sijasta se ihannoi jonkinlaista talonpoikaselämäntapaa ja on siten mielenkiintoisen lähellä natsisminkin palvomaa luonnonläheistä maaseutukulttuuria. Loppukohtauksessa kiteytetään ajatuksen tasolla koko järjestelmän ydin ja se loppumaton voimavara, joka mahdollistaa nousun pahimmastakin tuhosta.

Vietnamin sota tuodaan esille useampaankin otteeseen. Asian korostaminen onkin melko kornia kun toisaalla neuvostoliitolla oli samankaltainen konflikti Afganistanissa meneillään. Tästä ei luonnollisesti mainita sanaakaan. Puna-armeijan voitosta natsi-saksaa vastaan mainitaan sentään kerran. Mitä neuvostosotilas olisikaan ilman tuota ikuista erektion lähdettä.

Odinochnoye plavanyen raamit eivät luonnollisesti kestä vertailua länsimaisiin toimintaelokuviin, eikä sellaista kannata tehdäkään. Toimintakohtauksia on loppujen lopuksi vain muutama ja niissäkin on menty yleensä sieltä missä aita on matalin: esimerkiksi ydinohjuksen laukaisun estäminen on kaikessa koomisuudessaan lähes samaa tasoa kuin Frank Drebinin pomminpurkaminen. Lopun toiminnan seuraaminen on toki melkoisen viihdyttävää, vaikka ohjaaja onkin pyrkinyt tekemään elokuvan aivan liian tosissaan. Tiukoissa paikoissa taustalla soi asiaankuuluvasti mahtipontinen mieskuoro tai vaihtoehtoisesti jotain ambient-balalaikkaa. Amerikkalaiset puhuvat englantia, mutta idean pilaa aina muutama sekunti dialogin jälkeen alkava dubbaus venäjäksi.

Toiminnaltaan tylsähkön Odinochnoye plavanyen erikoisuudeksi jääkin vain poikkeuksellinen näkökulma ja se kuuluu maailmanlaajuisesti muutamien harvojen elokuvien joukkoon, joissa neuvostosotilaat taistelevat amerikkalaissotilaiden kanssa – ja voittavat. Neuvostoideologian korostaminen on kuitenkin melko vaisua ja elokuva onkin selvästi tehty sisämarkkinoiden ohella myös kansainvälisiä saleja silmälläpitäen. Se vaikuttaa jonkinlaiselta aralta kokeilulta valjastaa toimintaelokuvan kaava moderniksi tavaksi levittää neuvostojärjestelmän rauhantahtoisuuden sanomaa. Idea ei sinällään ole mitenkään vieras, olihan lännessäkin toimintaelokuvilla usein epävirallinen rooli suurvaltapolitiikan jatkeena. Näilläkin eväin siitä paistaa hyvin läpi kommunistinen maailmankuva: Neuvostoliiton edustaman rauhan leirin vastassa on aina petollinen ja kaikkialle sotaisia lonkeroitaan levittävä amerikkalainen imperialismi. Voi vain kuvitella millaisiin kulttiteoksiin oltaisiin itänaapurissa päädytty mikäli toimintagenren olisi siellä annettu kehittyä – kuorrutettuna kommunistisella paranoialla ja kansallisella kiihkolla.