Jari Mustonen

Milton Subotsky - Amicus, The Studio That Dripped Blood (2000)

kirja arvostelu

Kirjailija: Milton Subotsky, Max J. Rosenberg

Milton Subotsky ja Max J. Rosenberg ovat kaksi amerikkalaista herrasmiestä, joiden kohtaloksi tuli näytellä tärkeää osaa 50‑luvun lopulta puhjenneessa brittikauhun nousussa maineeseen. Miesten pikaiseksi rahastukseksi tarkoittama käsikirjoitus Frankensteinin hirviöstä sai kokonaan toisenlaisen tarinan, kun se myytiin Warner Brothersille ja päätyi edelleen Hammerin tuottajien käsiin. Käsikirjoitus päätettiin nimetä ja kirjoittaa kokonaan uusiksi, ja valkokankaille lopputulos ilmestyi muutamien kuukausien kuluttua komeissa goottilaista romantiikkaa hyödyntävissä väreissä. Elokuvan nimi oli The Curse of Frankenstein (1957). Loppu on kauhuelokuvan historiaa. Jäätyään Hammerin menestyksestä sivuun tapasivat katkeraa suolaa nielleet Subotsky ja Rosenberg toisensa ja sopivat ottavansa menettämänsä tilaisuuden takaisin. Tästä kädenpuristuksesta sai alkunsa omnibus-elokuvillaan mainetta niittänyt Amicus Production.

Suurimman osan huomiosta keskityttyä Hammeriin on Amicus jäänyt vuosien varrella pikkuveljen asemaan. Tähän mennessä tuotantoyhtiö ei ole saanut juurikaan huomiota, minkä puutteen Stray Cats haluaa paikata. Blood & Black Lace: The Definitive Guide to Italian Sex and Horror Moviesin tyyliin noin 160 sivuun on koottu runsaasti Amicusin historiaa ja komeaa kuvamateriaalia tuotantoyhtiön elokuvista, tähdistä ja promootioista. Tekstiäkin on kiitettävästi; vähintään parin sivun verran jokaisesta tuotannosta. Lisäksi aukeamilta löytyy muutamia erillisiin laatikoihin kirjoitettuja lähempiä katsauksia brittikauhun omaleimaisiin tekijöihin. Kunnian on saanut muun muassa vuoden 1968 ensi-illoillaan box‑office-tähteyden saavuttanut Christopher Lee samoin kuin englantilaisen naiskauneuden ikoni, Dynastian (Dynasty, 1981–1989) paholaisnaisena paremmin tunnettu Joan Collins. Stephanie Beacham, Richard Gordon, Peter Cushing ja Suzanna Leigh saavat hekin oman pienen palstansa muutamien muiden merkkihenkilöiden ohella.

Kirja on kirjoitettu läheisessä yhteistyössä Rosenbergin ja muiden Amicusilla työskennelleiden henkilöiden kanssa. Käytössä ovat olleet yhtiön arkistot, kirjeet, lukuisat haastattelut ja muu oheismateriaali, minkä huomaa runsaasta elokuvia koskevasta taustainformaatiosta. Samalla kuullaan tarina tuottajaparin urasta vuosina 1956–1980 alkaen värittömyydestään kärsineestä The City of the Deadista (1960), jota seurasi pian yhtiön ensimmäinen suuri menestys, Dr. Terror's House of Horrors (1965). Seuraavat sivut kertovatkin pienen yhtiön kamppailusta, sen menestyksistä ja tappioista armottomaksi käyneessä kilpailussa kapeista tuloista. Hammerin kaltaiseksi ilmiöksi Amicus ei koskaan kehittynyt, mutta kovin paljoa sen ei tarvitse antaa periksi, sillä vuosien saatossa se tuotti muutamia erityisen tyylikkäitä kauhuelokuvia. Jos vastassa oli epäonnistuminen turvauduttiin vanhaan hyväksi havaittuun lääkkeeseen: palattiin alkuun ja tuotettiin uusi episodielokuva.

Lukuisten eri elokuviin ja niissä työskenteleviin henkilöihin liitettyjen faktojen osalta Amicusin tarina on välillä vähän turhankin tiivistä luettavaa. Sivujen varrella tehdään lukuisia viittauksia tuotantoyhtiön ulkopuoliseen brittikauhuun, mikä käy pidemmän päälle uuvuttavaksi. Blood & Black Lacen tavoin kirja sopiikin ehkä paremmin genren harrastajille kuin siihen tutustuville. Jos kuitenkin Jonathan Rigbyn erinomaisen johdatuksen aiheeseen tarjoava English Gothic: A Century of Horror Cinema (1999) on tuttua kauraa, tarjoaa Amicus, The Studio That Dripped Blood runsaasti täydentävää lisäinformaatiota yhdestä goottilaisen kauhun omaleimaisimmasta vaiheesta. Harrastajille kirja on arvokas uusi palanen genren historiasta kertovaan kirjallisuuteen ja jättää janoamaan vastaavaa teosta Hammerin ja Amicusin kakkuun iskeneestä ja Tony Tenserin perustamasta Tigonista. Teksti on sujuvaa ja huumoriakin viljellään lyhyiden elokuvien tekemisestä kertovien tositarinoiden muodossa.

Näyttelijöistä ja ohjaajista valotetaan taustojen lisäksi myös heidän keskinäisiä suhteitaan, eikä lainauksissa säästellä pettymyksen sanoja, jos elokuva on osoittautunut flopiksi. Kolmiulotteiseksi tarkoitetun I, Monsterin (1971) nuorta ohjaajaa, Stephen Weeksiä (joka löytyy myös yhden surullisimman ja surkeimman brittiläisen ritariseikkailun, Sean Conneryn tähdittämän vuoden 1984 Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knightin takaa), kuvailee Subotsky sietämättömäksi mieheksi, joka teki kaiken väärin. Weeks puolestaan valittaa, ettei kuvausryhmä päässyt hänen nuorekkuutensa ylitse ja tahallaan sabotoi hänen ohjaustyötään minkä töiltään kerkesi. Subotskyn sanaiselta säilältä ei säily myöskään AIP:n (American International Pictures) teinilauma, joka kehtasi kutsua itseään leikkausryhmäksi ja tuhosi jälkituotannon aikana totaalisesti Vincent Pricen tähdittämän Madhousen (1974). Entä mihin kaatui Tales from the Crypt ‑sarjakuvaa julkaisseen EC Comicsin ja Amicusin lupaavasti alkanut yhteistyö?

Kertoessaan Amicusin tunnetumpien elokuvien ohella värikkään tarinan tuotantoyhtiön scifiparodian Tohtori Daleksin (Daleks' Invasion Earth 2150 A.D., 1966) taistelusta katsojalukuja vastaan kuin myös yhtiön viimeisestä menestyksestä, vähintäänkin surullisen kuuluisista dinopuvuistaan tunnetusta seikkailuscifien klassikosta: The Land That Time Forgotista (1974), kuuluu kirja auttamatta jokaisen brittiläistä 70‑luvun kauhuelokuvaa ahmivan pikkupääkallon kirjahyllyyn.

(Amicus Productions ‑filmografia on listattu kokonaisuudessaan täällä.)