Jari Mustonen

Kdo chce zabít Jessii? (Kuka haluaa tappaa Jessien?, 1966)

Ohjaaja:

• Václav Vorlícek

elokuva arvostelu

Ohjaus: Václav Vorlícek

Jessie on sarjakuvalehden sisäsivuilta löytyvä supersankaritar, joka siirtyy unien kautta todelliseen maailmaan tieteellisen läpimurron takia. Tohtori Ruzenka Beránková on kehittänyt laitteen tekemään painajaisista säyseitä unia. Hän ei vielä tiedä, että laite ei pelkästään muokkaa unia, vaan siirtää ne todellisuuteen. Testattuaan masiinaansa lehmällä, valitsee hän seuraavaksi uhrikseen oman miehensä, sarjakuvista innostuneen Jindrichin, joka herää seuraavana aamuna vierellään kauniit kutrit omaava Jessie ja kuulee kylpyhuoneesta tämän pahimman vastustajan meuhkaamista. Taistelu painovoimaa uhmaavista voimahansikkaista on siirtynyt keskelle sosialistista tsekkoslovakiaa ja niin perhesuhteet, poliisit kuin tiedekin joutuvat koetukselle, kun puhekuplilla puhuvat superhahmot alkavat mitellä voimiaan.

Václav Vorlícekin Kdo chce zabít Jessiissä on muutamia hyviä oivalluksia ja yksi iso ongelma. Suomalaisesta perspektiivistä katsottuna elokuvan kaikki sosialistiset piikit ja runsaasti viljelty huumori ei välttämättä avaudu ja meininki tuntuu vähän väliä turhankin yksinkertaiselta. Kyseessä on ikään kuin Pekka ja Pätkä ‑elokuvien kaltainen mehukas kansallinen satiiri, joka jättää hieman ulkopuolisen olon. Jopa siitä huolimatta että Jindrichin vaimo muistuttaa ideana Siiri Angerkosken Justiinaa ja Jessien hahmo ennakoi tulevia scifi-klassikoita Barbarellasta alkaen (1968). Vitsit ovat parhaimmillaan nerokkaita ja surkeimmillaan ne nolottavat. Ylipäätään koko konsepti hukkuu pieneen budjettiin ja ahdasmieliseen näkemykseen, jonka mukaan verkkainenkin toiminta on toimintaa, eikä katsojien mielikuvitusta kannata ruokkia herkullisilla yksityiskohdilla. Henkilöhahmot jäävät siksi yhtä harmaiksi kuin elokuvan sosialistinen miljöö, jonka rikkoo ainoastaan alkupuolella nähtävä todella tyylikäs uni tarjoten muutenkin elokuvan visuaalisesti mielenkiintoisimman jakson.

Kulttuurien välisen kuilun takaa löytyy erityisen positiivinen idea puhekuplista, joita Jessie kumppaneineen päästelee ilmoille. Tämäkin tosin hidastaa kerrontaa, koska dialogien väliin jää pitkiä hiljaisia jaksoja, ja alkaa loppupuolella tuntua kuluneelta vitsiltä saman monotonisen äänen kuuluessa joka kerta kun hahmo avaa suunsa ammolleen ja kupla ilmestyy ruudulle. "Mitä vittua" ‑vipu pohjaanpainettuna ja vaikkapa italialaisella suoraviivaisuudella toteutettuna Vorlícekin käsissä olleista aineksista olisi saanut irti melkoisen klassikon. Jos edellisen ei anna häiritä ja tyytyy kilttiin tsekkiläiseen kerrontaan, jossa tuhmaa on juoda olutta tai nukkua samassa sängyssä naisen kanssa ja hauskaa kun voimamies työntelee ihmisiä sivuun, niin elokuva on ainakin kertakatselun arvoinen. Mitään todella erityistä, kuten esim. popahtavaa 60‑luvun estetiikkaa on turha etsiä lukuun ottamatta Jindrichin unta ja Playboynkin (3/1964) kannessa viihtynyttä Olga Schoberováa (Le Calde notti di Poppea, 1969), jonka persoonassa kiteytyy unelmien nainen niin muskelimies Brad Harrisin kuin elokuvamoguli John Calleyn takana.