Ilja Rautsi

Voyage to the Prehistoric Planet (1965)

Ohjaaja:

• Curtis Harrington
• Pavel Klušantsev

elokuva arvostelu

"...nearly lose their robot (and their lives!)..."

Roger Cormanilla oli aikoinaan tapana ostaa oikeudet ulkomaalaisiin elokuviin, kirjoittaa juoni uusiksi ja dubbauttaa repliikit, palkata joku kuvaamaan lisäkohtauksia ja leikata lopputulos entistä merkillisemmäksi (sittemmin esim. hongkongilainen ohjaajamaestro Godfrey Ho on käyttänyt samaa taktiikkaa lukemattomien ninja-eepostensa luomisessa). Voyage To a Prehistoric Planetiksi uudelleen nimetty tuntematon venäläiselokuva joutui Corman-käsittelyyn ja ilmestyi 1965 hämmentämään amerikkalaista yleisöä.

Venäläiset osuudet ovat huomattavasti mielenkiintoisempia jo siksi, että niissä edes tapahtuu jotakin. Koska uudet kohtaukset oli luonnollisesti pakerrettava mahdollisimman halvalla ja nopeasti, koostuvat ne pelkästään yhdessä huoneessa oleilusta. Basil Rathbone ‑parka joutuu horisemaan käsittämätöntä pseudotiedemongerrusta mikrofoniin apulaisten istuessa vieressä. Seuraavana vuonna tämä entinen Sherlock Holmes toki esiintyi elokuvassa nimeltä The Ghost With the Invisible Bikini, joten pahin ei ehkä ollut vielä ohi.

Elokuvan alussa meteoriitti iskee avaruusalukseen ja tutkimusretkikunta joutuu pakkolaskeutumaan Venukselle Forbidden Planetin (1956) Robby the Robotin jälkeenjääneen serkun kanssa. Toinen joukko lähtee pelastamaan heitä ja tutkimaan sumun peittämää kalliota, öh, planeettaa. Heti painavan aluksen laskeuduttua vakaasti yksi miehistä hiipii varovaisesti pitkin tannerta, todeten hetken kuluttua maan olevan onneksi tarpeeksi kiinteää heitä kannatellakseen. Kuin todistaakseen vuoden 2020 teknologian olevan kosmonauttien havaintokykyjen tasolla, hän on kiinnittänyt itsensä köydellä alukseen paikannustarkoituksessa. Aiemmin nähdyt kierrejohdolliset mikrofonit ovat toki jo ehtineet luoda katsojaan lähtemättömän vaikutelman futuristisesta tulevaisuudesta. Narutkin osoittautuvat myöhemmässä vaiheessa äärimmäisen tarpeellisiksi, kun Johniksi nimetty robotti kaataa niiden avulla puun rotkon ylittämistä varten.

Dialogi on juuri niin laadukasta kuin uudelleenkirjoitetussa ja dubatussa elokuvassa voisi olettaakin. Yksi sanoo jotain tyhmää, toinen toistaa sen hänelle takaisin – mutta eri sanajärjestyksellä. Näyttelijöitäkään ei ole siunattu persoonallisuuden ihmeellisellä lahjalla anonyymiksi jäävää kapteenia lukuun ottamatta, jonka ääni kantautuu jostain kurkun syövereistä minne normaaleilla ihmisolennoilla ei ole asiaa. John-robotti puhuu tavalla, jota on mahdotonta ilmentää tekstissä. Metallinkalskea kliseeroboääntämys on yhdistetty pitkiin taukoihin jokaisen sanan välissä. Vaan ei se mitään, koska romuläjään on ohjelmoitu pirteää huilumusiikkia. Tiedän että jos joskus haaksirikkoudun Venus-planeetalle, piristyisin välittömästi energisestä huilunlutkutuksesta.

Ohjaus on sekä venäläisissä (Pavel Klushantsev) että amerikkalaisissa (Curtis Harrington, John Sebastian ‑nimellä) aneemista ja kankeaa. Jos on ollut mahdollisuus ahtaa kaikki kohtauksessa esiintyvät samaan kuvaan, sitä on käytetty. Tämän huippulaadukkaan dvd‑julkaisun taso tukee omalta osaltaan kuvallista loistokkuutta; kuva on punertava reilusti yli puolet ajasta.

Elokuvan pelastavaksi puoleksi muodostuu outo joukko eri otuksia joihin urhea retkikunta törmää. Heti ensimmäisenä nähtävä punaisilla (no, ainakin tällä levyllä ne olivat erittäin punaisia) lonkeroilla varustettu sipulinmuotoinen pallukka, joka laiskasti yrittää kaapata yhtä miestä kitaansa, missä päin kehoa se sitten onkaan. Loppupuolen laavavirtojen ohella sankareita uhkaavat paikallaan pysyvä stegosaurus sekä hauskan töksähdellen liikehtivä lentolisko, mutta Parhaan Hirviön arvonimen voittavat ehdottomasti kengurudinosaurukset. Hieman ihmisen kokoista tyrannosaurusta (jos tyrannosauruksilla olisi pitkät eturaajat koukussa rinnan päällä heilumassa) muistuttava laji hyppii ja pomppii murhanhimoisesti, mutta lapsenmielisen riemukkaasti rohkeiden tovereiden kimppuun. Sen jälkeen niitä voi vähän aikaa nähdä taustalla Venuksen "tiheän" sumukerroksen lävitse, loikkimassa tasajalkaa sinne tänne.

Voyage To a Prehistoric Planetin lopussa seuraa vielä uskomaton tvisti niille, jotka ovat hillinneet nukahtamisimpulssinsa. Yksi retkeilijöistä nimittäin löytää juuri ennen lähtöä maasta kiven, jonka sisältä löytyy veistos naisen päästä. Ihmiselämää! Sittenkin! Mutta voi, on aika mennä ja laskeutumistikkaatkin on heitettävä taakse kiireessä. Onneksi miehistöllä on paljon narua jäljellä. Aluksen poistuttua tallustaa paikalle kaapuihin pukeutunut nainen, luoja tietää miksi. Saamme vielä hieman kuvaa avaruuden mittaamattomuudesta samalla kun kertojanääni jauhaa jotain tutkimusmatkojen jatkumisesta.