Ilja Rautsi

They Came from Beyond Space (1967)

Ohjaaja:

• Freddie Francis

elokuva arvostelu

"...thanks to a steel plate in his head from an auto accident!"

Viimeistä levyä ihmeiden laatikosta viedään, ja sen ensimmäisellä puolella on ehta kalkkuna (aivan, tässä julkaisussa on sellaisiakin) 60‑luvun loppupuolelta. Ikävä kyllä kyseessä on kuitenkin vain yksi venytetty elokuva lisää sarjasta "muukalaiset saapuvat ja tapahtuu paljon epäilyttävää." Ei täysin vailla pelastavia puolia, mutta kaiketi massamurhaajatkin ovat toisinaan sympaattisia.

Tavallinen päivä tavallisella englantilaisella pellolla. Yhtäkkiä taivaalta tuiskahtaa meteoriitti keskelle multaa, ja paikalle kutsutaan jäyhä tiedemies Curt Temple (Robert Hutton) tiimeineen. Paitsi että Temple kärsii yhä päävammastaan, jonka hän sai autokolarissa. Laimeassa (elokuvallista "näytä, älä kerro" ‑periaatetta välttäen yksi ihminen latelee toiselle asioita jotka tämä jo tietää, mutta yleisö ei) ekspositiokohtauksessa opimme myös, että arvon neron päähän on upotettu hopealaatta suojaamaan kallon arvokasta sisältöä. Tiimi ajaa pellolle ja löytää meteoriitista merkillisen violetinsinisen kristallin. Yllättäen kristalli alkaa säteillä ja taustalta raikaa syystä tai toisesta svengaava tanssimusiikki, sitten kaikki pysähtyy. Tutkimusryhmän mielet on vallannut joukko avaruusolioita. Vain hopealevynsä johdosta immuuni, hiuslisäkkeestä kärsivän näköinen Curt voi pelastaa maailman! Mutta ovatko alienien motiivit sittenkään tuhoisia...?

Suuren yleisön piirissä isompaa mainetta kuvaajana (esim. The Elephant Man, 1980) kuin ohjaajana saavuttanut Freddie Francis tehtaili 60‑ ja 70‑luvulla useita kauhuviritelmiä muun muassa Hammer-yhtiölle. They Came From Beyond Spacen harvoja hyviä puolia on Francisin kuvallinen lahjakkuus. Asetelmat ovat selkeitä mutta usein kekseliäitä ja Francis elävöittää monia sisällöltään umpipuuduttavia kohtauksia kamerasommitelmillaan ja –liikkeillään. Valitettavasti se ei riitä edes puolitiehen.

Joseph Millardin kiehtovasti nimettyyn romaaniin The Gods Hate Kansas perustuva elokuva on brittiläistäkin brittiläisempi sanan huonossa merkityksessä. Kokonaisuutta vaivaa jatkuva totisuus, jota sinne tänne kömpelösti poukkoileva juonikyhäelmä ei auta lainkaan. Tämä voisi tietenkin olla kehu, mikäli tässä huterassa rakennelmassa olisi yhtään oikeaa tai kiinnostavaa sisältöä. Naurettavuuden vallitessa lopputulos on puiseva, kuivakka, hillitty ja niin kovin harmaa. Väriä saadaan vasta lopussa kun päästään kuun vallanneiden avaruusolioiden tukikohtaan, jossa erivärisiin kaapuihin verhoutuneet yliolennot tervehtivät maan kansalaisia paidattomien flashgordonmaisten vartijoidensa kera. Sekä tietysti niissä kahdessa kohdassa kun joltakulta menee taju kankaalle ja ruudun peittää väriä vaihtava spiraali.

Musiikki on niin epäsynkassa tapahtumien kanssa, että välillä on pakko miettiä onko ääniraita mennyt sekaisin jonkun useista jazz-tanssiaisista kertovan elokuvan kanssa. Elokuvan alkupuolen miljöönä on joko pelto tai jonkun pikkuruinen toimisto. Avaruusalus-lavasteen eteen on nähty ilmeisen paljon vaivaa, ja sen yhden käytävän läpi reissailua kuvataankin sitten enemmän kuin tarpeeksi. Erikoisefektipuolella ollaan yhtä köyhiä kuin sisällön suhteen. Pari hassua taskunlampulla toteutetun näköistä laserpistoolilaukausta tuovat hymyn huulille, mutta potin räjäyttävät Templen kyhäämät säteilyltä suojaavat hopeakypärät.

Päävauriot huomioon ottaen osuvasti nimetty Temple on suoraan sanoen ihan helvetin vaisu päähenkilö. Tällainen rooli olisi sopinut esimerkiksi Leslie Nielsenille, joka noihin aikoihin vielä teki vakavasti otettavan ammattilaisen (lääkäri, lehtimies...) rooleja. Robert Hutton vain rypistää otsaansa ja mulkoilee jonnekin. Käsikirjoitus ei auta asiaa jättämällä hahmon persoonallisuuden vilkuttamaan jonnekin tienposkeen. Itse asiassa elokuvan koko näyttelijäkaarti on veistetty yhdestä samasta, periksi antamattomasta sekä nuhjuisen värittömästä puusta. Joukko valjuja, jatkuvasti tosissaan olevia hiivataikinan lailla lievästi paisuneita nollanaamoja höpisemässä mitä sattuu lienee poimittu yhdellä kertaa vakuutustarkastajien vuosikokouksen vessasta. Poikkeuksena aivan lopussa nähtävä, sittemmin Tim Burtonin elokuvissa sivurooleja tehnyt Michael Gough, jolle on suotu kyseenalainen kunnia kantaa roolinimeä Master of the Moon.