Tatu Piispanen

The Spiritual Boxer (1975)

Ohjaaja:

• Liu Chia-liang

elokuva arvostelu

Ohjaus: Liu Chia-liang

70‑luvun puoliväliin mennessä Liu Chia-liang oli ansainnut maineen Hongkongin (ja samalla tietysti myös maailman) parhaana kungfu-koreografina. Chang Chehin mittavan tuotannon taistelukohtausten ohjaus vuoteen 1975 asti on käytännössä kokonaan Liu Chia-liangin ja partnerinsa Tang Chian kädenjälkeä. Kun Changin ja Liun tiet erosivat taiteellisiin erimielisyyksiin Marco Polon (1975) kuvauksissa, Shaw Brothers ‑studioiden tuottajat katsoivat ajan olevan kypsä Liun ensimmäiselle omalle ohjaukselle.

Debyyttinä syntynyt The Spiritual Boxer oli yllättävä veto kun pitää mielessään Liu Chia-liangin menneisyyden: vakavanaamaisten ja veristen yhteenottojen mestari ohjasi perustellusti kaikkien aikojen ensimmäisenä kungfu-komediana pidetyn elokuvan, jossa kukaan ei edes kuole!

Pääosiin Liu värväsi tuntemattomat Lin Chen Chin (Dangerous Encounters – 1st Kind) ja Wong Yuen, josta elokuvan myötä tuli valkokankaan ensimmäinen kungfu-klovni. Yuen performanssi on kaikin puolin moitteeton: sekä taisteluliikkeet että hupailu onnistuvat kiitettävästi. Uusia kasvoja vierailevat tukemassa hittikarismansa ansainneet kungfu-jäärät Ti Lung ja Chen Kuan Tai alun lyhyissä cameo-rooleissa. Ensikertalaiset sekä päärooleissa että ohjaajana eivät olleet este menestykselle: The Spiritual Boxerista tuli valtaisan suosittu ja se sijoittui Hongkongin vuoden 1975 tuottoisimpien elokuvien listalla sijalle seitsemän.

Ainoastaan elokuvan introjakso esittelee aitoa spiritual boxingia: taolaismaagi (Wilson Tong) siunaa kummin rituaalein kaksi boksaajaa (Ti Lung ja Chen Kuan Tai), jotka keisarinnalle järjestetyssä demonstraatiossa ottavat vastaan niin miekaniskuja kuin luotejakin vahingoittumattomina pysyen. Päähenkilö Wong Yue sitä vastoin on juopon spiritual boxing ‑mestarin (Kong Yeung) oppipoika, joka isäntänsä jatkuvasti juodessa itsensä sammuksiin joutuu kekseliäin kikoin teeskentelemään hallitsevansa nämä yliluonnolliset taidot. Vahingoittumattomuuden lisäksi spiritual boxingiin kuuluu kyky manata taivaallisia jumalolentoja ottamaan haltuun itse loitsijan tai jonkun ulkopuolisen ruumiin. Kungfu-voimiensa sekä väärennetyn välineistön avulla Yuen onnistuu vakuuttamaan yleisönsä temppujensa aitoudesta ja näkee toiminnassa myös dollarien tienaamisen mahdollisuudet. Sanomattakin on selvää, että lopulta homma kusee pahasti: Yue yrittää käyttää feikkaustaan häikäilemättömän isokihon pelotteluun, mutta paljastuu huijariksi.

Alkua lukuun ottamatta kaikki elokuvan taikuusnäytökset ovat siis Wong Yuen järjestämää show'ta: "todellisen" spiritual boxingin ylivoimaisesti paras näytös löytyykin vahvasti The Spiritual Boxerista vaikuttuneen Sammo Hungin mestariteoksesta Encounters of the Spooky Kind (1981), jonka huima loppuyhteenotto kuuluu muutenkin kaikkien aikojen parhaimmistoon. Huijausnäkökulman koko taistelumuotoon voi myös nähdä kungfun perinteisiä arvoja kunnioittavan Liu Chia-liangin skeptisyytenä tätä taikuutta kohtaan, vaikka spiritual boxingia tiedetään muinaisessa Kiinassa ainakin joissain muodoissa harjoitetun.

Manaussessioiden tapaan taistelukohtaukset liitetään juoneen sujuvasti ja perustellusti. Matseja on yllättävän vähän, loitsimisen ja huumorin viedessä päähuomion, mutta taso on kauttaaltaan kova. Erinomainen lopputaistelu on sikälikin mielenkiintoinen, että se esittelee ensimmäistä kertaa formaatin, jota tuottaja Ng See‑yuen ja ohjaaja Yuen Woo‑ping kierrättivät menestyksekkäästi Jackie Chan ‑superhitissään Drunken Master (1978): taustalla pysyttelevä humaltunut mestari huutelee viinipönttö kainalossaan ohjeita alakynteen ahdistetulle oppilaalleen. Läpi käydään monipuolinen tekniikka-arsenaali. Arvailujen varaan jää, kuinka suoraan idea kopioitiin Drunken Masteriin The Spiritual Boxerista. Myös ohjaaja itse piipahtaa kameran edessä lyömässä muutaman tehokkaan iskusarjan.

Lopputulos on virkistävä poikkeus aikakauden paskanjäykkiin kungfutuksiin verrattuna, vaikka kertomus kyläyhteisön vähäosaisia terrorisoivasta konnakoplasta ja asiaan puuttuvasta oikeamielisestä sankarista oli jo elokuvan valmistumisaikaan tuttua kauraa. Komedia ei missään vaiheessa onnistu naurattamaan ääneen, mutta se pysyy miellyttävän hillittynä ja viihteellistää tylsähköä perusjuonikuviota juuri sopivasti. Historiallisesti tärkeä The Spiritual Boxer on taistelulajielokuvan pienipuitteinen pioneerityö.

Varsinaisen kungfu-komediabuumin käynnistyttyä 70‑luvun lopulla Liu Chia-liang ohjasi esikoiselleen jatko-osan The Spiritual Boxer, Part II (1979), joka ei tasaisesta laadukkuudestaan huolimatta aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Henkimaailman nyrkkeilijät saivatkin virallista jatkoa tehokkaamman uudelleenkäsittelyn Liun kenties omaperäisimmässä ohjaustyössä Legendary Weapons of China (1982).