Ilja Rautsi

Occhi dalle stelle (Silmät tähtien takaa, 1978)

Ohjaaja:

• Mario Gariazzo

elokuva arvostelu

"...alien creatures in the background..."

Alkutekstit joissa kuvataan tähtiä? Kyllä. Epämääräisesti amerikkalaistettuja nimiä niiden seassa? Kyllä. Latteaa kuvausta metsässä? Kyllä. Hahmoja jotka sanovat toisilleen saman mitä juuri kuulivat? Kyllä. Ihonmyötäisiin asuihin pukeutuneita pallopäisiä miehiä vilkkuvien ohjauspaneelien äärellä? Kyllä. Uskallanko toivoa vielä piipittävää ja suhisevaa ääniraitaa, ilmeistä vapaita näyttelijöitä sekä elämää huonompaa dubbausta? Voi kyllä, kyllä, kyllä! Sen täytyy siis olla italialaista sci‑fiä 70‑luvulta!

Jännittävä kertomuksemme alkaa viattoman oloisesta metsästä, jossa mies ottaa kuvia naisesta. He kuitenkin aistivat taustalla jotain selittämätöntä pahaa, vaikkei mitään näy eikä kuulu. Molemmat katoavat mystisesti sen jälkeen, ja naisen jykevänaamaisen reportteriystävän nimeltä Tom Harris (Robert Hoffman) on otettava selvää asioiden perimmäisestä totuudesta. Tämän matkan aikana hän törmää ufotutkijaan, poliiseihin, sokeutuneeseen koiraan, salaliittoa ylläpitävään Silencers-ryhmään jotka kutsuvat itseään nimellä "The Silencers" ja kenties myös noihin mystisiin tuntemattomiin lentäviin esineisiin, UFOihin! Tai kuten eräs elokuvan henkilö yhdessä vaiheessa asian ilmaisee, "Juufous". Lopetus on yllättävän julma, shokeeraava sekä tietenkin mystinen.

Mystisestä tulee uusi suosikkisana tämän nähtyään. UFOt todella säilyttävät salaperäisyytensä koko elokuvan ajan, koska sen loputtuakaan ei katsoja ole saanut edes pienintä vihjausta kupolipäiden tekojen mahdollisesta piilevästä logiikasta. Eivät ihmishahmotkaan tosin ole mitään järjellisen ajattelun riemuvoittoja. UFO‑miesten liikehdintää kuvataan subjektiivisilla kamera-ajoilla. "Ihan kuin Evil Deadissa!", ajattelee joku tätä lukeva. Aivan, kenties Sam Raimi näki aikoinaan tämän kieltämättä omaperäisen elokuvallisen makupalan ja kopioi surutta sen innovatiivisen metodin omiin tarkoitusperiinsä. Se on täysin mahdollista. Mutta jätin mainitsematta sen, että kameran vauhti on noin kaksikymmentä kertaa pienempi ja ajoja saa seurata istuintaan puristaen monia minuutteja elokuvan kestosta. Näiden geriatristen avaruustonttujen vaellusta siivittää pyöristäen vääristävä laajakulmalinssi sekä täysin käsittämättömäksi jäävä musiikillinen anti.

Äänimaailmaa on vaikea kuvailla, mutta taustalla suhisee koko ajan häiritsevästi, merkillisten helähtävien pimahdusten tahdittamana. Siinä se kamera vaeltaa. Nyt se lähestyy tuota talon nurkkaa... noin, se kiersi sen! Nyt se menee sisään, ei, vielä hetki. Ai, täällähän on toinenkin nurkkaus... vai onko? Kuva on toisinaan niin pimeä, ettei muuta näy kuin mustaa. Suhisee kuitenkin... nyt kuului pimahdus! Kas, nyt se löysi portaat, hyvä, hyvä, askel kerrallaan, hitaasti vain vauvanaskelin, noin se käy, hienoa. Nyt tullaan makuuhuoneeseen, jokuhan nukkuu täällä, ei, nyt ne heräsivät ja huutavat! Jotain jännää tapahtuu ja – ai vittu, ohjaaja leikkasi pois. Selitystä tuollekin teolle on sitten ihan turha odottaa elokuvan aikana.

Elokuva kärsii (tai saa lisähauskuutta, riippuu miten asiaa haluaa katsoa) armottomasta kuvan typistämisestä 4:3 ‑kuvasuhteeseen ja lopputulos on suurin piirtein yhtä karmiva kuin Scanboxin Blue Velvetin suomi‑dvd. Paitsi jos on aina halunnut nähdä miten kiehtovia keskusteluja kaksi kuvan vastakkaisilta laidoilta silloin tällöin ruutuun pilkahtavaa nenää voi käydä keskenään. Eräässä kohtauksessa ei edes tiedä että huoneessa on useampi kuin kaksi henkilöä, kunnes ensin vasemmasta alakulmasta pilkahtaa esiin jonkun käsi ja sitten yksi mies ilmoittaa kutsuneensa paikalle "teidät kolme". Paljastus on tosin niin hyvin ajoitettu että voisi jo epäillä kysymyksessä olevan vitsin, ellei muu elokuva olisi sitä mitä se on.

Alkutekstien lopuksi ilmoitetaan Roy Garrettin nimellä esiintyvän käsikirjoittaja-ohjaaja Robert Pagetin olevan Yhdysvaltojen "ilmailmiöiden tutkimuskomitean (N.I.C.A.P.) jäsen" sekä "ilmailmiöiden kenttätutkija (A.P.R.O)." Ilmeisesti siinä toivossa, että nämä seikat lisäisivät kokonaisuuden uskottavuutta. Minäpä kerron mikä saattaisi lisätä uskottavuutta (joskaan ei viihdyttävyyttä): elokuvakoulu. Ihan virallinen tai sitten vain käytännössä opittu. Kuitenkin sellainen missä kerrottaisiin juurta jaksaen muun muassa että kameran olisi toisinaan hyvä osua oikeaan paikkaankin, valaistukseen voi käyttää enemmän rahaa kuin valomiehen lounaaseen ja että hyvät tai edes karismaattiset näyttelijät ovat etu, eivät haitta elokuvalle. Kun elokuva on niinkin haahuileva, päämäärätön, puiseva ja tökerö kuin tämä, ei kuitenkaan voi aidosti suuttua. Juuri tästähän minä maksoin.

Kokonaisuus kestää puolitoista tuntia, se on 90 minuuttia tästä kallisarvoisesta elämästä jonka voisi käyttää esim. veiston opiskeluun tai hevospooloon. Minä käytin sen tähän, toivon teidän tekevän samoin.