Ilja Rautsi

Alien Species (1996)

Ohjaaja:

• Peter Maris

elokuva arvostelu

"...there's a chance they can stop the alien invasion... for now!!!"

Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa. Koetan selittää. On olemassa todella hyviä elokuvia, hyviä elokuvia, keskinkertaisia elokuvia, huonoja elokuvia, hyviä huonoja elokuvia ja huonoja huonoja elokuvia. Ja sitten on jotain sellaista kuin Alien Species: paha huono elokuva. Niin vastenmielisen kammottava tekele, että se tuntuu tarkoituksellisen ilkeältä hyökkäykseltä ihmismieltä ja kaikkea mitä se edustaa vastaan. Televisiolle tehty elokuvatus, jossa ei ole mitään hyvää, ei mitään hauskaa, ei mitään mielenkiintoista; ei siis niin kerta kaikkiaan yhtään mitään. Kokemus on tuskallinen ja jo sen muistelu aiheuttaa katkoksia synapseissa, oksennusreaktion sielussa ja kokonaisvartalollista inhon värinää.

Juoni alkaa halvalla tietokoneanimaatiokuvalla maapallosta. Hidas zoomi sitä kohti antaa katsojalle petollisen harhaluulon että tekijät osaisivat käyttää kameraa. Sitten illuusio murtuu ja siirrytään jonkinlaiseen tutkimuskeskukseen, jossa halvasta pehmopornoelokuvasta silmälasejaan myöten kävellyt nainen ("roolihahmojen" tai "näyttelijöiden" nimiä on turha odottaa, hahmojen nimet unohti noin joka viides minuutti joten esiintyjien yhdistäminen hahmoon olisi mahdotonta) tuijottaa ruutua vihreän ja punaisen räikeästi sekoittavassa televisiovalaistuksessa, josta saadaan kärsiä koko elokuva. Hänellä on kaverinaan silmälasipäinen mies, jolla on hassu paita. Ruudulle ilmestyy musta viiva, joka liikkuu asteittain nykien alaviistoon. Tämä on äärimmäisen uhkaavaa, selviää muun muassa ääniraidalta, jossa sama "tydytydytydytydy" ‑pimputus jyskyttää koko elokuvan ajan. Sitten kamera siirtyy taas huonoon tietokoneanimaatioavaruuteen, jossa näemme lentävien jouluvalojen näköisten avaruusalusten kieppuvan jälleen ilmeisen uhkaavina. Aluksia on erittäin helppo luulla jouluvaloiksi koska ne ovat täynnä lamppuja, ja aina kun alus kääntyy tai kamera liikkuu ovat huomaavaiset (ja ainoastaan tämän asian kanssa [yli]huolelliset) efektimaakarit luoneet ihmekoneidensa avulla linssiheijastuksia. Joka valosta! Joka kuvaan! Jouluvalolautaset lentävät halki maiden ja mantujen kunnes saapuvat lehmälauman kohdalle, säteilyttäen yhden niistä mukaansa. Pari ihmistä saa tuta saman kohtalon, ja sitten varsinainen... ei, en voi tehdä sitä, en voi sanoa "juoni" ...vaan... tapah... tapahtuma... kyllä, kyllä, saat sen sanottua... tapahtumaketju! Varsinainen tapahtumaketju voi alkaa. Tähän sarjaan kohtauksia liittyy pieni kaupunki, sen poliisit, pari rikollista ja ufotutkijaperhe. Enemmän kertominen vaatisi pääparaltani jotain, mitä sillä ei enää ole tarjottavanaan.

Alien Species on kummajainen. Se on selkeästi noin 12‑vuotiaalle televisioyleisölle tehty, mutta siinä kiroillaan useaan otteeseen ihan "fuck"-sanaan turvautuen. Siinä on todella paljon huonoja tietokone-efektejä. Sellaisia kuin Babylon 5 ‑sarjassa, mutta vähemmän uskottavia. Kohtaus jossa alukset tuhoavat suurkaupunkia on vain yksinkertaisesti nähtävä uskoakseen kuinka tyhmältä se näyttää. Ruudun yläosassa leijuu jouluvalolautasia, joiden alla olevat pienet punaiset ja poukkoilevat valopallot päästävät itsestään vihreitä energiasäteitä, jotka tuhoavat alla olevaa kaupunkia. Tai oikeastaan eivät, sillä rakennuksille ei käy mitään; niiden päälle on vain ympätty tulisia räjähdyksiä, sellaisia joita syntyy kun tekijöillä on käytössä enemmän bensiiniä kuin järkeä. Kuva on tekijöiden umpinaisissa aivoissa ilmeisesti näyttänyt niin komealta että se on näytettävä useampaan kertaan.

Elokuvan avaruusoliot ovat sitä pahinta sorttia, miehiä jäykissä kumipuvuissa. Sellaisia kömpelösti eteenpäin horjuvia isohampaisia, öriseviä ja kiiltäviä rumiluksia, joihin aina tieteissarjoissa turvaudutaan kun kukaan kirjoittajista ei ole keksinyt mitään edes puoliksi kiinnostavaa. Mutta: on vielä toisenlaisiakin avaruusolentoja, nimittäin kaljuja, isopäisiä ja valkonahkaisia pikkumiehiä joiden päämotiivi tuntuu olevan kasvattaa toukkamaisista koteloista zombeja vaneriluolassa. Leikkausten välissä he ilmeisesti käyvät laittamassa luolan seinillekin jouluvalot päälle, epäilemättä kotoisaa oloa luodakseen.

Ja sitten ne ihmiset. Mistä näitä tyyppejä löytää? Naisia joilla on hehkeä iho, kiharat ja kiiltävät kutrit, "täydellinen" vartalo, mutruhuulet sekä sellaisen pikkuasian jota minä tykkään kutsua "persoonallisuudeksi" täydellinen puute. Miehiä joilla on juuri tarpeeksi jykevä leuka, öljyiset mustat hiukset, kuolleet silmät ja aina sama parransänki kaikesta ilmaisusta vapaalla naamalla. Saippuaoopperanäyttelijöitä siis. Mitä he tekevät elokuvassa, siitä en osaa sanoa mitään. Lopussa sankariksi nouseva, tuossa juuri kuvailemani mies tuntuu olevan lopputulos prosessista, jossa näytekappaleesta otetaan pois kaikki, mikä tekee Bruce Campbellista mielenkiintoisen ja korvataan se kaikella, mikä tekee Lorenzo Lamasista turhanpäiväisen. Pääosanesittäjäksi listataan muun muassa monesta Russ Meyerin rintavasta iloittelupläjäyksestä tuttu Charles Napier, mutta häntä nähdään tuskin ollenkaan edes elokuvan alkupuolella, ja sitten mies vain yhtäkkiä katoaa koko jutusta, todennäköisesti lähimpään baariin. Samoin kuin alun pehmopornonainenkin. Muu poppoo on täysin sietämätöntä katseltavaa.

Ohjaajaksi tituleerattu Peter Maris ja käsikirjoituksesta vastuun urheasti itselleen ottava Nancy Newhauer ovat iloisine kumppaneineen saaneet aikaan elokuvan, jota kenenkään ei pitäisi nähdä, koskaan. Kummallakaan ei ole edes alkeellista tajua tehtävistään, mutta ainakaan he eivät ole yksin. Pahinta tässä luomuksessa on, ettei se todellakaan ole hauskaa katsottavaa miltään kantilta. Repliikit ovat tolkuttoman huonoja, mutta niissä ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mitään luovaan idioottimaisuuteen viittaavaa. Yhdessä kohtaa yksi hahmo kysyy toiselta miten hän löysi heidät. Vastaus kuuluu: "Menin autooni ja lähdin etsimään teitä." Epäilemättä, mutta miten se itse löytäminen tapahtui? Loppupuolella parransänkinen sankarimme sanoo tilanteesta: "Tämä on kuin huono X‑Files ‑jakso!" Ajatus on kohdallaan, mutta faktat eivät. Kaikkein eniten tämä iljettävyys nimittäin muistuttaa 90‑luvulla tehdyn Outer Limits ‑televisiosarjan puuduttavimpia jaksoja. Tiedättehän, niitä joissa jonkun amerikkalaisen pikkukaupungin viereisestä luolasta löytyy sumun keskeltä vihreää/punaista/violettia väriä hehkuva kristalli joka antaa yliluonnollisia voimia/muuttaa fysiikkaa/tekee älykkäämmäksi, mutta osoittautuu aina joko ulkoavaruuden olioiden juoneksi josta seuraa syöpä, tai ulkoavaruuden olioiden ihmiskuntaa kehittäväksi laitteeksi, johon me emme vielä olleet valmiita.

Valaistus, tuotantoarvot ja näyttelijät kaikki tukevat tätä käsitystä. Mutta toisin kuin kyseisen sarjan armeliaasti 40‑minuuttiset jaksot, Alien Species kestää 91 minuuttia ja lupaa lopussa vieläpä jatkoa (jota ei luojan kiitos koskaan materialisoitunut). Todistettuani juuri ensimmäisessä osassa tapahtunutta alienien invaasiota, herätti luvatun kakkososan nimi Alien Species 2: The Invasion tiettyä hilpeyttä.

Vaikka kuinka yritän, en kykene löytämään Alien Speciesista mitään hyvää. Sen erittäin satunnaiset oikeaa elokuvaa muistuttavat hetket jäävät hiipuviksi hujauksiksi ikuisuudelta tuntuvan keskinkertaisten lahjattomuuksien vuosikokouksessa syntyneeltä vaikuttavan muun kammottavuuden pauhatessa kaoottisesti ja ponnettomasti kohti aneemista antikliimaksiaan. Jo valmiiksi huonoja efektiotoksia avaruusaluksista räjähdyksiin toistetaan häpeilemättä läpi elokuvan. Lavastus on olematonta, paitsi luolassa jossa se on naurettavaa. Musiikki on jo aiemmin mainittua monotonista tydytydytydytydytydy-syntikkanäpsytystä, kuin soittaja olisi kompulsiivisesti jumittunut laitteensa ääreen eikä kukaan kehtaa sanoa mitään hänet pysäyttääkseen. Ihmisten ja täysin luonnollisten taustojen välillä on monissa kuvissa niin isoja tarkkuuseroja, että he näyttävät esiintyvän bluescreenia vasten. Tämä sitten toteutuu ihan oikeasti elokuvan parissa pitkähkössä autolla-ajokohtauksessa, joissa auto ei selvästikään liiku ja ihmishahmojen reunat ovat hämäriä taustaa vasten. Turha edes optimistisesti olettaa, että joku kuvausryhmässä olisi tullut ajatelleeksi liikuttaa varjoja auton sisällä sen liikkuessa.

Ja mikä ehkä kaikkein merkillistä, levyn ekstramateriaalina on viiden minuutin pituinen Casper the Friendly Ghost ‑animaatio "Spooking About Africa" vuodelta 1957! Ei, en ole (vielä) totaalisesti napsahtanut nurkkiin kuolaileva hylkiö, jota oudot harhat ravistelevat suunnasta toiseen. Tässä elokuvassa todella on ekstrana animaatiolyhäri, jossa ystävällinen aavepoika auttaa aivastelevaa elefanttia pääsemään yli ongelmistaan. Miksi? En tiedä. En vain yksinkertaisesti tiedä. Alien Speciesin koettuaan aivot kun ovat kuin yksin talviyöksi nummelle unohtunut lammas; tuskaansa tiedottomana määkivä ja hytisevän pehmeä pallo, jonka läpi armoton tuuli puhaltaa kunnes otus ei enää liiku.