Ilja Rautsi

Alexander (Aleksanteri, 2004)

Ohjaaja:

• Oliver Stone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Oliver Stone

Nykyään, kun elokuvamaailmassa joka ikinen keskinkertaisuuden riemuvoitto ja mitättömiä osiaan ärsyttävämpi kokonaisuus julistetaan Uudeksi Suureksi Neroudeksi ja elämää paskemmat nollavisioijat tuputtavat jo kuukausia ennen ensi-iltojaan kuoliaaksi hypetettyjä hajuttomia kakkakimpaleitaan kyltymättömällä innolla yleisön syliin, on hienoa, että joku ylipäänsä viitsii yrittää jotakin omaperäistä. Toki sen myötä on entistä turhauttavampaa, kun kokeilu jää pelkäksi hyväksi yritykseksi.

Näin käy Oliver Stonen Aleksanteri Suuri ‑elämäkertaelokuvalle Alexander, jonka katsominen on erittäin ristiriitaisia tunteita herättävä kokemus – osiltaan nerokas mutta kokonaisuutena kolmituntinen sarja sekavia hetkiä suurmiehen elämästä; selvästi intohimoprojekti, joka olisi kaivannut hieman enemmän harkintaa. Intohimo aiheeseen ja palava halu kertoa juuri tämä tarina ovat kuitenkin koko ajan vahvasti läsnä.

Alexander alkaa 40 vuotta päätapahtumien jälkeen, kun kaiken läpi selvinnyt ja Egyptiä hallitsemaan päätynyt Ptolemaios (Anthony Hopkins) sanelee kirjureilleen Aleksanteri Suuren (Colin Farrell) elämäntarinaa. Makedonian valtakunnan räyhäävältä isältään Filipiltä (Val Kilmer) perivä Aleksanteri lähtee kostamaan tämän kuolemaa oletetuille murhamiehille persialaisille. Matkasta kasvaa paitsi loputtomalta tuntuva valloitusretki, myös pako dominoivan äidin, kuningatar Olympiaksen (Angelina Jolie) helmoista. Myyteistä innostunut Aleksanteri tahtoo paitsi "vapauttaa" koko maailman Makedonian hallitsemaksi, myös nousta Akillestakin suuremmaksi legendaksi.

Halpiskauhusta ohjaajanuransa aloittanut Oliver Stone ei ole koskaan pelännyt vaikeita yhteiskunnallisia aiheita tai pyrkinyt massojen miellyttämiseen kompromisseilla. Varsinaisesta läpimurrostaan Platoon (1986) lähtien Stone on ollut yksi omaperäisimpiä amerikkalaisia ohjaajia, joka ei kuitenkaan ole ollut täydessä vireessä pitkään aikaan. Ohjaajan edellinen Suomessa nähty elokuva, Kuuban diktaattori Fidel Castrosta kertova dokumentti Comandante (2003) jäi pyrkimyksistään huolimatta pintakatsaukseksi, kuten sitä edeltänyt amerikkalaisen jalkapallon nykytilannetta valaiseva fiktioelokuva Any Given Sundaykin (1999). Vuonna 1997 valmistunut synkähkö draamakomedia U‑Turn oli Stonea rennoimmillaan, ja kaksi vuotta aiemmin tehty Nixon sortui hajanaiseen irtonaisten yksityiskohtien pyöritykseen.

Stonen edellinen todella vahva työ on tasan kymmenen vuotta sitten tehty mediakriittinen ja houreisen musta sarjamurhaajakomediatrilleri Natural Born Killers (1994). Aina ristiriitoja herättävän ohjaajaneron luova vimma ei ole vuosien varrella kaikonnut minnekään, mutta aiemmissa töissä nähtävä sujuva tarinankerronta ja vaistomainen kyky piiskata visuaalinen sekä juonellinen sisältö ehdottomiin ytimiinsä jäävät tälläkin kertaa – hänen kolmannessa elämäkertaelokuvassaan – Stonen ulottumattomiin.

Alexanderin dramaturgia on yhtä rönsyilevä ja laaja kuin päähenkilönsä valloitusretket. Stonen valitsema kerrontarakenne sopisi paremmin romaaniin kuin elokuvaan, ja ohjaaja-käsikirjoittaja riistää nyt itse omalta tarinaltaan sen vaikuttavuuden. Anthony Hopkins keskeyttää tapahtumat lähes joka kerta niiden käydessä mielenkiintoisiksi, tai silloin kun edes yksi tärkeä hetki uhkaa muodostua kokonaisuudeksi, joka näyttäisi johtavan jonnekin. On vaikea istua katsomossa ja niellä se ilmeinen tosiseikka, että Stonen kaltainen mestari on unohtanut elokuvallisen kerronnan perussäännön: näytä, älä kerro. Hopkinsin selittäessä motiivit, teot ja seuraukset jää lähes jokainen hahmo tarinan ulkopuolelle.

Mikä pahinta, näin käy myös nimihenkilölle. Kun Aleksanteri ei edes aja oman tarinansa juonta eteenpäin, ei Colin Farrellin sinänsä mykistävästä roolityöstä jää käteen muuta kuin melskaamista ja itkuraivareita. Aleksanterista selviää henkilönä ylirakastavan äidin ja etäisen ankaran isän ajaman, pakenemisenakin nähtävän, kunnianhimon lisäksi ainoastaan se, että hän kunnioittaa valloittamiaan kansoja ja on ns. hyväntahtoinen diktaattori, jollaista Stone tuntuu haikailevan. Ei koskaan oikein selviä perusteellisesti, miksi tämä hytisevä ongelmakimppu oli historian suurin sankari. Stone ohittaa hetket, jotka muovaavat hahmoa ja näyttää vain jälkiseuraukset. Valloittajaa tuskin edes nähdään taistelemassa. Kaunokirjallisuudessa on helpompi hyväksyä ulkoisen kertojan tunkeutuminen tarinaan, mutta (etenkin tällaisessa) elokuvassa se tuntuu täysin tarpeettomalta ja turhauttavalta keskeytykseltä.

Ikään kuin tämä ei jo riittäisi, Stone on päättänyt leikata yhden avainkohtauksen, Aleksanterin isän murhan, sen kronologisen paikan sijaan elokuvan loppupuolelle – keskelle toista avainkohtausta. Tämäkin voisi toimia, jos Aleksanteri olisi kerronnan dynamo, mutta nyt katsoja joutuu kärsimään läpi Hopkinsin laajempaa näkökulmaa tuomaan tarkoitetuista juurettomista jaaritteluista ja miettimään puoli elokuvaa miksei kohtausta näytetty aiemmin.

Aleksanterin etukäteen paljon kohuttu biseksuaalisuus tehdään elokuvassa niin selväksi kuin vain on mahdollista, näyttämättä kuitenkaan yhtikäs mitään. Varmastikin suuremman yleisön toivossa (etenkin puritaanisessa Amerikassa) tehty ratkaisu on sekin tuskallinen. Nyt Farrell ja Hefaistosta esittävä Jared Leto saavat vain loputtomasti halailla, julistaa rakkauttaan sekä kiusallisesti tuijotella toistensa viattomiin ja maskarantäytteisiin bambi-silmiin kuin television tusinateinisarjassa. Yksi suudelma tuskin tappaisi ketään katsojaa, ja sellainen olisi voinut korvata muutaman pateettisen julistuksen. Naisia ainoastaan lisääntymistarkoituksissa suosivan Aleksanterin nähdään sitten tietysti naivan eläimellisesti Rosario Dawsonia, jonka tehtävä on lähinnä toimia murisevana nännitelineenä. Stone ei toki ole unohtanut jo ensimmäisessä elämänkertaelokuvassaan, paremmin onnistuneessa Jim Morrison ‑kuvauksessa, The Doors (1991), käsittelemäänsä oidipaalisuutta (joka jää sekin pintasilaukseksi).

Isoin ongelma on kuitenkin koko projektin mieletön kunnianhimoisuus. Stone pyrkii kertomaan paitsi Aleksanterin koko elämän myös hänen vaikutuksensa maailmaan ja törmää samaan seinään kuin suurin osa elämäkertaelokuvista; kokonaisuus on auttamattoman hajanainen kasa pelkiksi siivuiksi jostain suuremmasta jääviä hetkiä ja hahmot pelkkiä historian tuulissa huojuvia tikkuja. Ensimmäisen massataistelun alkaessa kuvaan ilmestyy teksti, joka ilmoittaa mikä yksikkö Makedonian armeijasta kulloinkin nähdään. Yhdessäkään joukossa ei kuitenkaan ole yhtään tunnistettavaa (saati sellaista, josta välittäisi) kasvoa ja divisioonat unohtuvat välittömästi – niin yleisöltä kuin tekijöiltäkin.

Eikä juuri auta, että lähestulkoon jokainen draamakohtaus on pinnistetty tunteiden äärirajoille. Katsojalle ei anneta hengähdystaukoja, eivätkä hahmojen sellaiset päästä heidän sisälleen, koska kenelläkään ei ole oikeaa persoonallisuutta kaiken palvellessa Suurta Tarinaa. Nuori Ptolemaios (Elliot Cowan) saa tuskin kahta repliikkiä, ja hän on sentään elokuvan kertoja! Koko ajan huomaa odottavansa ainesten napsahtavan kohdalleen ja toivovansa, että Stone saisi teemansa kristallisoitua, mutta kun loppu koittaa on edelleen sellainen olo, ettei mitään ole oikeastaan tapahtunut – vaikka tietää nähneensä juuri ison kasan mielettömiä kohtauksia.

Kaiken tämän jälkeen on lähes traagista, että moni muu asia on elokuvassa täysin kohdallaan. Muinainen maailma on luotu viimeistä piirtoa myöten upeasti, lähes käsin kosketeltavan todelliseksi. Eksoottiset lavasteet ja tietokoneella toteutetut massiiviset kaupunkinäkymät luovat äärimmäisen uskottavat puitteet tarinalle, ja puvustus on paikoitellen mieletöntä dekadenttia väriloistoa. Taistelut ovat näyttäviä, vaikka yllättäen niitä ei ole kuin kaksi. Toisin kuin saman valmistumisvuoden Troyssa (2004), tässä ihmiset sentään vuotavat verta kun heitä isketään miekalla. Stone ei kuvaa niinkään massiivisia haavoja kuin veriryöppyjä, jotka pulppuavat kaikkialta. Hän ei myöskään suostu toistamaan muiden sotaeeposten taistelua edeltäviä palopuhekohtauksia, vaan vie inspiroituneesti kameran pois Farrellista kesken täyden karjunnan, kiinnittää sen taistelukentän yllä lentävään lintuun ja näyttää vastapuolen.

Visuaalisen vimmansa vapauttamista ohjaaja malttaa elokuvan loppuun asti, joten on entistä yllättävämpää, kun koko kuva menee pitkäksi aikaa punaiseksi Aleksanterin haavoituttua. Tällaista kuvan ja leikkauksen tyylittelyä Stone on harrastanut koko uransa ja tekee nytkin käsittämättömältä kuulostavasta ratkaisusta jylhän, mieleenpainuvan sekä koskettavan hetken. Muun muassa särmikkään draaman 21 Grams (2003) kuvanneen Rodrigo Prieton kameratyö on loisteliasta, ja valaistus usein suorastaan hivelee näyttelijöiden ihoa. Vangelisin säveltämä musiikki on paikoitellen sykähdyttävää ja monin osin omaperäisempää jälkeä kuin tällaisissa elokuvissa on totuttu näkemään.

Kaikki pääosanesittäjät tekevät parhaat työnsä vuosiin, ja Farrellin tapauksessa koko tähänastisen uransa parhaan. Lähinnä Tomb Raiderina viime vuodet ammuskellut Angelina Jolie luikertelee Olympiasin hahmon sisään ja luo todella muistettavan naispaholaisen. Itsensä 90‑luvun loppupuolella hukannut Val Kilmer on viime aikoina palannut mielenkiintoisten ja moniulotteisten roolien pariin, eikä kuningas Filip ole poikkeus. Kilmerin lihava silmäpuoli muodostuu vainoharhallaan ja juoppomellastuksellaan jatkuvasti taustalla vaikuttavaksi varjoksi, vaikka hänellä ei montaa kohtausta olekaan.

Alexanderissa Oliver Stone kurottaa ehkä korkeammalle kuin koskaan. Häntä tekisi mieli hurrata jo puhtaasta suuruudenhulluudestaan, mutta ikävä kyllä miehen visio pettää hänet, ja elokuva, jonka pitäisi olla eeppinen ja kattava pureutuminen historian suurimman valloittajan sisimpään jää hirvittävän pitkäksi ja hajanaisen vatvovaksi ontoksi kalskeeksi. Elokuva ei ole koskaan niin hyvä kuin sen pitäisi olla, mutta sitä kuitenkin katsoo mielellään, koska mitään näin rikasta ja rosoista ei usein näe.

Loppujen lopuksi Alexander on riipivän turhauttava, mutta silti oudon inspiroiva epäonnistuminen. Harva elokuva kuitenkin epäonnistuu siksi, että se yrittää niin paljon niin lahjakkaasti. Se on jo itsessään jotain.