Ilja Rautsi

The Manson Family (Manson – tosi tarina, 1997)

Ohjaaja:

• Jim Van Bebber

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jim Van Bebber

Aiemmin Saw'n yhteydessä kailotin uudesta amerikkalaisesta kauhuelokuvasta, ja sitähän The Manson Familykin oikeastaan edustaa. Happotrippimäisellä tavalla dokumentaarinen, vapaasti rönsyillen mutta silti selkeän lineaarisesti etenevä ajan ja ihmisryhmän kuvaus edustaa takuuvarmasti omintakeisinta elokuvantekoa USA:sta tällä hetkellä.

1969. Vapaan rakkauden ja seksuaalisen vallankumouksen, rauhanaatteen ja kukkaisväen kukoistuksen aikakausi. Yhden seuraajia ympärilleen keräävän hippisukupolven edustajan nimi on Charles Manson (rooliin hämmentävän sopiva Marcelo Games). Hän on juuri vapautunut vankilasta ja haluaa toteuttaa itseään sekä vapauttaa ihmiset yhteiskunnan heidän niskoilleen pakottamista kahleista.

1996. Manson ja hänen seuraajansa kärsivät tuomioitaan. Kahden vanhan tv‑toimittajan työstäessä juttua Mansonin tapauksesta saapuu studiolle nimettömässä kirjekuoressa videonauha, joka sisältää lahkolaisten suoria haastatteluja kameralle. Samaan aikaan jossain päin kaupunkia synkässä kellarihuoneistossa joukko vaarallisen näköisiä sosiopaatteja valmistautuu asteittain jotakin varten.

Charlie Manson on epäilemättä kaikille tuttu nimi, jos ei muusta niin Roman Polanskin tyttöystävän Sharon Taten murhasta. Käsittämättömiä raakuuksia inspiroineen kulttijohtajan ja hänen laumansa vaiheiden taltioiminen fiktion keinoin ei ole kaikkein kadehdittavin tehtävä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Van Bebber heittäytyy kuitenkin kerronnassaan täysillä mukaan tarinaansa, hahmojen maailmankuvan ehdoilla, miellyttämisentarpeesta piittaamatta ja anteeksipyytelemättä. Näyttelijöiden varsin uskottavasti esittämät hahmot puhuvat puolestaan, ja silmien edessä vilisten sujuvasti virtaavat visiot seksistä, huumeista ja mielipuolisuudesta hoitavat loput.

Itse Charlie Manson on jatkuvan painostava läsnäolo jokaisen kohtauksen yllä, mutta huomio keskittyy hänen seuraajiinsa ja heidän sinne tänne huumeiden ja Mansonin ailahtelevan mutta päättäväisen ja pelottavan karismaattisen mielen juolahdusten mukaan harhaileviin periaatteisiinsa. Vuoden 1996 osuudet eivät sitten olekaan yhtä onnistuneita ja tuntuvat olevan olemassa ainoastaan korostaakseen jatkuvasti jo valmiiksi ilmeistä pointtia Mansonin tekojen kauaskantoisuudesta. Linkittäjänä toimiva toimittajamiesten katkonainen ja toiminnan katkaiseva keskustelu on myös hieman epäluonteva keino eivätkä jaksot oikeastaan sovellu muuhun materiaaliin.

90‑luvun alusta tekeillä ollut projekti oli jo vaarassa jäädä kokonaan näkemättä rahoituksen loppuessa kesken. Blue Underground ‑yhtiö tuli kuitenkin onneksi hätiin ja rahoitti jälkituotannon. The Manson Family edustaa raadollisen psykedeelistä kerrontaa, ja sen katsominen tekee paikoitellen varsin pahaa. Perustuu tositapahtumiin ‑kliseet sikseen, mutta tässä kyllä tavoitetaan aitouden tuntu paikoitellen kylmäävän hyvin. Murhien kuvauksessa ei ole säästelty yksityiskohtia ja kymmenet ja taas kymmenet veitseniskut uppoavat avuttomien sekä kituvien kehojen lisäksi suoraan katsojan tajuntaan.