Jarkko Lehtola

La jetée (Terassi, 1962)

Ohjaaja:

• Chris Marker

elokuva arvostelu

Ohjaus: Chris Marker

La jetée on Ranskalaisen Chris Markerin kokeellinen lyhytelokuva, joka yhdistää sci‑fiä, mykkäelokuvaa ja jopa jonkinlaista post-apocalypse-tyyliä. 29 minuutin pituinen lyhytelokuva perustuu pelkästään mustavalkoisiin vaihtuviin yksittäiskuviin ja taustalla kuuluvaan kertojaääneen. Jonkin verran käytetään musiikkia luomaan tunnetiloja, mutta pääasiallisesti taustalla kertoo tarinaansa monotonisesti ja rauhallisesti tarinan päähenkilö. Liikkuvaa kuvaa ei ruudulla näytetä: Ainoa liike on kuvien yksityiskohtien suurentaminen tai uusien kuvien vaihtuminen, jotka joskus saattavat muodostua jonkinlaisen häivytysefektin kaltaisesti.

Tarina alkaa Pariisista, jossa nuori poika näkee miehen kuoleman. Jonkin ajan kuluttua alkaa kolmas maailmansota, joka tuhoaa Pariisin ja muun maailman. Joukko ihmisiä selviää tuhosta ja jatkaa henkiinjäämistaisteluaan Pariisin raunioiden alla. Osa ihmisistä hallitsee ja muut ovat vankien asemassa tässä rottien valtakunnassa. Vartuttuaan aikuiseksi kertoja alistetaan kokeisiin, joissa hänet lähetetään menneisyyteen. Alussa kerrotun vahvasti mieleen jääneen nuoruusmuistonsa vuoksi hän kykenee matkaamaan uudelleen ja uudelleen noihin samoihin aikoihin, jolloin ydintuho ei ollut vielä kohdannut maailmaa. Näillä matkoillaan hän tapaa naisen, joka myös kiinnostuu tästä aina uudelleen ja uudelleen hänen lähettyvilleen ilmestyvästä arvoituksellisesta miehestä. Henkilöiden suhde syvenee, tapaamiset pitenevät, mutta aikamatkailua ei testata koe‑eläimen asemassa olevalla kertojalla vain hänen omaksi huvikseen.

La jetée nousi suuremman yleisön tietoisuuteen 12 Monkeys ‑elokuvan (1995) ansiosta, joka lainasi juonen perusrungon tältä (Ohjaaja Terry Gilliam ja käsikirjoittajat halusivat määritellä oman elokuvansa suhteen Markerin lyhytelokuvaan sanoilla "inspired by", eikä "adapted from"). Joku siis saattanee (ehkä jopa täysin) perustellusti sanoa, että 12 Monkeys on La jetée ‑remake. Molemmat ovat kuitenkin samasta peruslähtökohdasta huolimatta täysin erilaisia elokuvia. Siinä missä 12 Monkeys on tieteiselokuva, joka nojaa tiukasti aikamatkailun, paradoksien ja hulluuden luomiin mahdollisuuksiin, on La jetée pikemminkin unenomainen trippi tai fantasia, jossa tieteellisyys on vain löyhä viitekehys. Ne harvat kuvat, joissa tekniikkaa esiintyy, ovat pikemminkin huvittavia eivätkä millään lailla uskottavia. Lavastuksiin elokuvassa ei juurikaan ole panostettu: tuhotun Pariisinkin kuvat ovat peräisin 2. maailmansodan kaupunkien raunioista.

Kertoja kertoo tarinansa hän‑muodossa. Kertomus vaihtelee unenomaisista, todellisuutta epäilevistä ja välillä jollain tavalla runollisistakin lauseista. Kukaan muu ei ole äänessä, joten elokuva on vain yhden henkilön kokema maailma kärsimyksineen ja tuntemuksineen. Yksittäiset mustavalkokuvat vaihtuvat ruudulla muutaman sekunnin välein, mutta viipyvät kuitenkin tarpeeksi kauan antaakseen katsojalle aikaa löytää kasvojen ilmeistä epävarmuutta, hämmennystä tai orastavaa toivoa. Dialogissa ja mustavalkokuvissa on aina läsnä tietty pessimistisyyden ja toivottomuuden sävy, joka hetkellisesti saattaa haihtua ihmisten hymyjen myötä, palatakseen kuitenkin aina samaan alkutilaansa. Valojen avulla kuvissa korostetaan kellareiden kylmyyttä ja rähjäisyyttä tai keskitetään katsojan katse henkilöiden ilmeisiin peittämällä kaikki merkityksetön.
Kuvissa, joissa esiintyy useampia ihmisiä ja joilla ei tarinan/päähenkilön kannalta ole merkitystä, on kuvattu etäämmältä vailla mitään kiintopistettä. Kuvat tuntemattomista ihmisistä jäävät näin neutraaleiksi ja kylmiksi, niin katsojille kuin kertojallekin.
Kuvien pääasiallinen funktio on "vangita hetki" ja antaa katsojan kokea se päähenkilön näkökulmasta. Osa kuvista on kuin vanhoista mykkäkuvista, osa kuin valokuvausnäyttelyistä, osa on vain kauniita, jollain omalla karulla tavallaan.

Vaikka näyttelijöitä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole, niin ainakin elokuvassa esiintynyt nainen (Hélène Chatelain) pystyy kuvissa esittämään erilaisia tunnetiloja hyvinkin hienosti ja uskottavasti. Päähenkilön (Davos Hanich) vastaavat ilmeet ovat lähinnä epävarmuutta huokuvia, mutta loppua kohti alkavat hiljalleen kertoa heräävästä toivosta. Lopussa voi hyvinkin ymmärtää pääosanesittäjän päämäärättömän ja merkityksettömän elämän ja hänen halunsa päästä käsiksi noihin muutamiin nopeisiin ja yksittäisiin hetkiin, joissa hän epäilemättä voisi viettää loppuelämänsä ja tuntisi itsensä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.